Kirjoittanut Peter A. Postol | lokakuu 3, 2010

Hengissä selviämisen taito

Viime kesän rajuilmojen aiheuttamat sähkökatkokset saivat monet suomalaiset miettimään, miten selviytyä jopa viikkoja kestävien sähkökatkosten aikana. Nyky-yhteiskunta onkin hyvin haavoittuvainen luonnonmullistusten ja myös ihmisten aiheuttamien katastrofien edessä. Monissa kotitalouksissa lämpö ja vesi lakkaavat virtaamasta, eivätkä jääkaapit tai valot toimi, kun elektronivirta pistokkeisiin hyytyy. Täällä maaseudulla voi yleensä usein sentään lämmittää taloa puilla ja ehkäpä hakea talousvettä läheisestä vesistöstä tai kaivosta. Kaupungin asukkaat ovat sen sijaan täysin kytköksissä paikallisen lämpövoimalan ja vesilaitoksen toimintaan. Vesilaitoksilla on yleensä öljyllä toimivat varageneraattorit, mutta laajamittainen sähkökatkos kylmentää patterit ja pimentää talot.

Pulassa

Harva ihminen tulee tänä päivänä ajatelleeksi täällä hyvinvoinnin keskellä, kuinka haavoittuvaisia me oikeasti olemme kriiseille. Useimmille meistä nuo kriisit tapahtuvat muille maapallon ihmisille ja ”siellä jossakin”. Eihän meille täällä turvallisessa Suomessa voi mitään sattua, eihän? Kauppamme pursuavat ylenpalttisesti syötävää kaikkialta maapallolta ja niin on ollut lähes kaikkien nykyisin elävien suomalaisten elinaikana. Vain yli 70-vuotiaat muistavat, että aina ei ole näin ollut.

Ruoasta oli viimeksi pulaa näillä leveysasteilla toisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeen. Silloinen Suomi selvisi sillä, että joka nimessä ja notkossa oli vähintäänkin mummon perunamaa. Silloin suurin osa väestöstä eli maaseudulla, he osasivat viljellä maata ja osasivat muutenkin yhtä sun toista käytännöllistä. Nyt mökeillä ei ole kuin narsisseja, eikä suurin osa ihmisistä osaa kovinkaan monia käytännöllisiä taitoja kuten puunkaatoa. Kaikki, ruokaa myöten ostetaan kaupasta. Sitten vielä kitistään maatalouden tukiaisista ja päivitellään kuinka leveästi maajussit elävät tuottavaa työtä tekevien kustannuksella.

Eriasteisia kriisejä

Tämä nykyinen kulutusonnelan jakso on ollut vain lyhyt aika ihmisen historiassa ja se on tehnyt meistä avuttomia pitämään huolta itsestämme pienenkin kriisin uhatessa. Näitä kriisejä on ja voi olla tietysti hyvin monenlaisia. Jo työttömäksi joutuminen tai muu henkilökohtainen taloudellinen takaisku voi tuntua kirpakkaasti yksittäiseen talouteen. Ja silloin tarvitaan taitoja elää niukasti ja vain välttämätön kuluttaen. Näistä taidoista voisi olla hyötyä sitten kun se iso kriisi osuu kohdalle. Muutaman viikon sähkökatkos voi olla koettelemus kylmässä ja pimeässä mökissä, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, kun ruoka, lämpö ja puhdas vesi alkavat oikeasti loppua, eikä ole tietoa mistä niitä voisi hankkia lisää.

Suurten nälkävuosien varjo

Toisin kuin monet luulevat, Suomessa on varmuusvarastoissa vain noin puolen vuoden tai vuoden verran viljaa. Jonkin verran jyviä on tietysti myös maanviljelijöiden laareissa. Tämän lisäksi elintarviketeollisuudesta, kauppojen hyllyiltä ja maahantuojilta löytyy muutamaksi kuukaudeksi, pilttiä, elovenaa ja muuta särvintä. Missään tapauksessa kansallinen ruokaturva ei riitä kovinkaan paljoa vuotta pidemmäksi ajaksi. Jos ruoan tuotanto loppuisi tähän lokakuun alkuun vuonna 2010, eikä tuontia pystyttäisi järjestämään, vuoden 2011 joululla olisi tarjottavanaan pelkkää kurjuutta. Nälkäkuolemat palaisivat jälleen näille seuduille oltuaan poissa yli 140 vuotta. Viimeisimmät suuret nälkävuodet koettiin Suomessa nimittäin 1866-1868. Silloin nälkään ja nälän aiheuttamiin tauteihin kuoli noin 150 000 ihmistä, joka oli noin 8 % väestöstä. Jos 1868 ei olisi saatu kunnon satoa, tuho olisi ollut vielä paljon kauheampi.

Toisin kuin silloin 1800-luvun lopussa, tänä päivänä Suomi ei ole yksin. Jos meille tulee katovuosi tai katovuosia, meillä on valuuttaa ostaa syötävää muualta maailmasta. Näin tietenkin silloin, jos luonnonmullistusten tai muiden katastrofien aiheuttama kato koskettaa vain pientä aluetta maapallolla. Hyvällä tuurilla näin käy, mutta mikään ei takaa, että meillä olisi hyvä tuuri. Ilmastonmuutos, luonnonkatastrofit (kuten supertulivuorien purkaukset) tai muut katastrofit voivat lamauttaa suuremman alueen maatalouden, jolloin myöskään maailmankauppa ei välttämättä enää toimisi kuten tänään. Laaja-alaisen katastrofin tapahtuessa kukin valtio pyrkii pitämään huolen omien kansalaistensa ruokkimisesta. Ylijäämäruokaa ei silloin riitä myytäväksi – ei vaikka siitä oltaisi valmiita maksamaan mitä tahansa. Jo tällä hetkellä ihmiskunta kävelee hyvin ohuella lankulla ja alueellisissa ruokakriiseissä kuolee paljon ihmisiä ihan perinteiseen nälkään. Ongelmana näissä on tosin useimmiten se, että apua ei saada perille. Kun maapallon väestö kuitenkin jatkaa edelleen kasvuaan sinne 9 miljardiin, niin näyttää selvältä, että ruoka ei tule riittämään kaikille – ei varsinkaan suuremmissa katastrofeissa.

Maatalouden järjetön alasajo

Tästä syystä on kylmäävää kuulla ja lukea, että maataloutta ei pitäisi tukea ja että maatalous pitäisi alistaa samanlaiseen kilpailuun kuin muutkin alat jne. Voi olla, että me voisimme sijoittaa maatalouden tukemisesta säästyneet varat lyhytaikaisesti ”tuottavampiin” kohteisiin ja syödä halvemmalla tuotettua ruokaa vaikkapa Australiasta. On hyvä kuitenkin muistaa, että rahaa, tietokoneita ja autoja ei voi syödä sitten kun ruokapula on päällä. Eikä ruokapula kerro itsestään kovinkaan paljon etukäteen.

Vallalla näyttäisi olevan ajattelu, että maamme ruokahuollon turvaamiseen riittää se, että jäljelle jää kourallinen suurviljelijöitä, jotka viljelevät osaa pelloista ja pitävät loput pellot viljelykunnossa suurella konekalustolla ja palkkatyövoimalla. Ja kun tarvetta ilmenee, koko alaa viljellään ruoan tuottamiseksi. Mutta mistä otetaan ammattitaitoiset viljelijät siinä vaiheessa kun muutama suurviljelijä ei riitä? Kysynnän ja tarjonnan laki toimii liian hitaasti, kun nälkä kurnii jo vatsassa.

Öljyyn ja väkilannoitteisiin pohjaava maatalous saattaa muutenkin olla tulossa tiensä päähän, kun öljystä ja fosforista tulee niukkuustuotteita. Öljy voitanee korvata muilla energianlähteillä, mutta on vaikea nähdä, mistä otetaan riittävästi fosforia maapallon kasvavan väestön ruokkimiseksi. Väkilannoitteiden fosfori on korvattava ottamalla fosforia kaikkialta mistä sitä voidaan saada: ihmislannasta, kasvimassasta, järvien pohjalta jne. Tämäkin vaatii työvoimaa, jota nyt ajetaan pois maaseudulta.

Globaali katastrofi

Uskon, että on vain ajan kysymys, milloin maailmanlaajuinen katastrofi iskee. Vahvimmalta ehdokkaalta näyttää tällä hetkellä ilmastonmuutoksesta johtuvan kuivuuden aiheuttamat tuhot mm. Afrikassa ja Aasiassa. Ja kuten aina nälänhädissä, ihmiset lähtevät liikkeelle. Silloin kysymys ei ehkä ole enää tuhansista tai sadoista tuhansista ihmisistä, vaan miljoonista tai jopa kymmenistä miljoonista. Kun maapallo jo nyt keikkuu kantokykynsä rajoilla, on mieletön riski leikkiä ilmastolla. Näin me kuitenkin nyt teemme. Olemmeko valmiita vastaanottamaan nälkäpakolaisia? Ja kuinka monia?  Jos ottaa huomioon sen, että suomalainen elintaso on muiden länsimaiden tapaan korkeinta maailmassa, meillä on myös parhaimmat mahdollisuudet ottaa vastaan näitä mahdollisia ilmasto- ja nälkäpakolaisia. Tietenkin sillä rajoituksella, mitä maamme pellot, metsät ja vedet voisivat elättää.

Selviytymisen edellytykset

Lienee selvää, että emme voi selviytyä 9 miljardin ihmisen maailmassa nykyisellä länsimaisella kulutustasollamme. Kaikkea materiaalista on kulutettava vähemmän: öljyä, ruokaa, rautaa, puuta jne. Siirtyminen kasvissyöntiin auttaa paljon, samoin polkupyörien päälle. Selviytymistä auttaa myös se, että mahdollisimman moni ottaa jälleen vastuulleen omista perustarpeista, kuten ruoan kasvattamisesta ja keräämisestä huolehtimisen. On ollut hienoa nähdä kuinka Kaukoidästä tulleet vierastyöläiset keräävät metsistämme marjoja ja tekevät ”roskakaloiksi” alentamistamme särjistä ja lahnoista ruokaa, ihmisille. Heiltä meidän pitäisi oppia selviytymistaitoja, ei surkutella heidän kurjaa asemaansa (mikä sekin voi olla kyllä joissakin tapauksissa paikallaan). Ihmisellä, joka osaa tuottaa oman ruokansa ja tehdä omat työkalunsa, on paremmat mahdollisuudet selviytyä, niin työttömyydestä kuin globaalista katastrofista kuin sillä, joka on ulkoistanut nämä asiat itsensä ulkopuolelle. Onneksi joukossamme on mm. näitä todellisia thaimaalaisia ja vietnamilaisia selviytyjiä. Ensimmäisenä yhteisen selviytymisen askeleena meidän tulisi kysyä itseltämme, keitä olemme ”me” – ja onko ”heitä” enää ollenkaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: