Kirjoittanut Peter A. Postol | huhtikuu 4, 2011

Kolmannen simpanssin kohtalo

Sain mahdollisuuden maata toipilaana viikon, jolloin minulla oli vihdoin aikaa lukea jo kolme kuukautta lainassa ollut Jared Diamondin kirja ’Kolmas simpanssi – ihmiseläimen evoluutio ja tulevaisuus’ (Terra Cognita Oy, Helsinki 2007). Lainasin kirjan siksi, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmisen kehityksestä ja eläimellisistä piirteistä – ja erityisesti noiden eläimellisten piirteiden ilmenemisestä nykypäivässä. Yllättäen löysin itseni pohtimasta myös ihmisen pimeimpiä puolia.

Vain tavallinen eläin

Alkuosa kirjasta on tuttua tarinaa ihmisestä kolmantena simpanssina. Vain 1.6 % DNA:mme eroaa tavallisen simpanssin ja kääpiösimpanssin DNA:sta kun taas gorillojen DNA eroaa meidän kolmen simpanssilajin DNA:sta 2.3 %:n verran. Tuttua on myös tarina siitä, kuinka ihminen kehittyi useiksi lajeiksi ja lopulta nykyiseksi anatomisesti moderniksi Homo sapiens- lajiksi noin 100 000 vuotta sitten. Ihmisen kulttuurikehityksen suuri harppaus tapahtui 40 000 – 50 000 vuotta sitten. Sitä ennen ihminen oli vain yksi suuri kädellislaji, joka huolimatta alkeellisten työkalujen ja tulen käytöstä oli todellakin vain yksi eläin muiden eläinten joukossa. Kulttuurisesti vähän kehittynyt, mutta elimistöltään ja ulkomuodoltaan aivan nykyisenkaltainen ihminen vaelsi Afrikan savanneilla kymmenien tuhansien vuosien ajan etsien ruoakseen kasveja ja selkärangattomia sekä saaden onnekkaasti silloin tällöin saaliikseen jonkun isommankin eläimen.

Kehitys epätavalliseksi eläimeksi

Paljon kuitenkin tapahtui noin 40 000 – 50 000 vuotta sitten. Ihmisen esineistö muuttui huomattavasti monipuolisemmaksi ja ihminen alkoi luoda jälkipolvelle säilyneitä taideteoksiaan. Vanhimmat löytyneet luolamaalaukset ja uudenlaiset esineet ovat Afrikasta, joten on järkevää olettaa, että myös ”uusi” kulttuuri-ihminen syntyi siellä. Diamondin mukaan suuren hyppäyksen syynä on saattanut olla puhetaidon kehittyminen yksinkertaisista konkreettisia kohteita kuvaavista äännähdyksistä (varo leijona!) oikeaksi kieleksi, jolla voi kuvata maailmaa tarkemmin ja suunnitella vaikkapa ravinnonhankintaretkiä – tai kuvata muille heimon jäsenille kuinka hioa vielä parempia nuolenkärkiä. Kulttuurisen kehityksen myötä ihmisestä tuli tehokas ympäristönsä muokkaaja ja ihminen alkoikin perusteellisen maailmanvalloituksensa. Mantereista viimeisimmän eli Amerikan ihminen valloitti noin 11 000 vuotta sitten vaeltaen vain tuhannessa vuodessa Alaskasta Etelä-Amerikan kärkeen. Sen jälkeen ihminen on vielä valloittanut valtamerten saaret ja viimeisenä suurena valloituksenaan Uusi-Seelannin noin 1000 vuotta sitten.

Syöden läpi maailman

Olen Diamondin lailla vaalinut mielessäni ideaalikuvaa luonnon ihmisen turmeltumattomuudesta. Tästä voimme tietysti syyttää yhdessä Rousseauta, joka tyrkytti idean meille länsimaalaisille 1700 –luvulla. Tiedot luonnonkansoista ja arkeologiset todisteet eivät kuitenkaan kaikilta osin tue meidän romanttisia käsityksiämme ”villi-ihmisen” turmeltumattomuudesta. Saavutettuaan tietyn teknisen tason ihminen on kirjaimellisesti syönyt itsensä läpi koko maailman tuhoten tieltään lukemattomia lintuja, nisäkkäitä ja muita eläimiä. Vaikka ihminen on hävittänyt eläimiä sukupuuttoon kaikkialla, minne hän on levittäytynyt, ilmeisesti erityinen salamasodan alue on ollut Amerikka, jossa ”jalot villit” hävittivät sukupuuttoon mm. 73% (Pohjois-Amerikka) ja 80% (Etelä-Amerikka) suurista nisäkässuvuista. Tähän kadonneeseen joukkoon kuuluvat mm. leveäsarvinen biisoni sekä mammutit ja mastodontit. Lisäksi Amerikan intiaanit hävittivät tieltään kamelit, hevoset, kolmen tonnin painoiset maalaiskiaiset, jopa tonnin painoiset, vyötiäisiä muistuttavat glyptodontit, karhun kokoiset majavat, sapelihammastiikerit, leijonat, gepardit jne. Ja sama meno jatkui muualla maapallolla, aina siihen asti kun jäljelle jäi ihmistä väistäviä eläimiä, pienempiä eläimiä ja ihmisille liian vaarallisia eläimiä (?) ja lähinnä yöaktiivisia eläimiä. Ihmisen levittäytymisen jälkeen maailma oli paljon vähemmän monimuotoinen paikka. Näin luonnonystävänä en voi kuin kuvitella miltä olisivat näyttäneet luonnossa vaikkapa juuri mastodontti tai Uuden-Seelannin 2,5 m:ä korkeat jättiläismoat (strutsinkaltaisia lintuja) tai niitä metsästäneet 15 kiloiset jättiläiskotkat, joiden rinnalla suurimmat nykyään elävät petolinnut olisivat Diamondin mukaan kääpiöitä? Tai Madagaskarin 500 kilon painoiset elefanttilinnut ja kääpiövirtahevot? Tai villasarvikuonot….tai ….

Tapa tai tule tapetuksi

Tämä bondmainen otsikko kuvaa ikävä kyllä hyvin Diamondin kuvailemaa ihmiselon historiaa aina sieltä ”jaloista villeistä” tähän päivään asti. Ihmiselle on Diamondin mukaan ominaista vieraskammo, jonka äärimmäisenä seurauksena on tukku murhia tai peräti kansanmurhia. Olen aikaisemminkin lukenut luonnonkansojen samalla idyllisestä ja karusta elämästä, jossa naapuriheimo demonisoidaan (jollei heillä ole hyviä kauppasuhteita juuri meneillään), mikä oikeuttaa naapurien teurastamiseen vähäisenkin syyn niin ilmetessä. Aika monet luonnonkansat pitävät itseään oikeina ihmisinä ja naapuriheimoja iljettävinä syöpäläisinä ja eläiminä (vrt. ryssät eli torakat ja tsuhnat eli siat = venäläiset ja suomalaiset toisistaan tai Jokereiden ja HIFK:n kannattajat). Murhien ja kansanmurhien esiasteet ovat Diamondin mukaan nähtävissä jo simpanssiryhmien välisissä kahakoissa, joissa toinen simpanssiryhmä voi tuhota jopa kokonaan naapurilauman. Yleensä kysymys on vain yksittäisistä tapoista, mutta toisinaan aidoista kansanmurhista.

Sukupuutto-osuuden lisäksi tuskallisinta luettavaa oli Diamondin kuvaus historiallisen ajan kansanmurhista. Luvussa ’Mustana ja valkoisena’ Diamond luettelee mustaa kansanmurhien historiaa: kymmenen tuhatta sieltä ja kymmenen miljoonaa ainutlaatuista ihmiselämää täältä. Näihin kansanmurhiin eivät syyllistyneet vain eurooppalaiset (vaikka me olemmekin olleet siinä ehkä tehokkaimpia), vaan kaiken väriset ja kultturitaustaiset ihmiset kaikkialla maapallolla. Diamond esittelee jonkinlaisena surullisena tyyppitapauksena tasmanialaisten hävittämisen 1800-luvulla..

Tupakkamassi

Tasmaniassa oli Irlannin kokoisella saarella 5000 alkuperäistä asukasta vuonna 1642 kun eurooppalaiset saapuivat sinne. Tasmanialaisilla oli vain muutamia yksinkertaisia puutyökaluja ja kiviesineitä. He eivät osanneet kutoa verkkoja eivätkä tehdä tulta. Kun brittiläiset hylkeenmetsästäjät ja uudisasukkaat saapuivat Tasmaniaan 1800-luvun alussa, alkoi myös tasmanialaisten tuhoaminen. Heitä pyydystettiin kuin eläimiä, tapettiin myrkyillä ja kivääreillä. Alkuasukkaiden kiinniottamisesta alettiin maksaa palkkiota: viisi puntaa aikuisesta ja kaksi puntaa lapsesta, joka saatiin elävänä kiinni. Vuonna 1830 Koillis-Tasmanian alkuperäisväestöstä oli jäljellä enää 72 aikuista miestä, kolme aikuista naista, eikä yhtään lasta. Jäljelle jääneet villit koottiin yhteen ja kuljetettiin läheiselle pienelle saarelle, jossa heidät oli tarkoitus ”sivistää”. Todellinen syy oli tietysti elintilan lopullinen vapauttaminen eurooppalaisille uudisasukkaille.

Aliravitsemus yhdessä tautien kanssa johti siihen, että yksi tasmanialainen toisensa jälkeen menehtyi. Britannia karsi kuluja siinä toivossa, että kaikki alkuasukkaat lopulta kuolisivat. Mikä tapahtuikin varsin pian. Vuonna 1869 vain kaksi naista ja yksi mies olivat jäljellä. Kun viimeinen tasmanialainen mies, William Lanneriksi kastettu mies kuoli 1869, brittiläiset kilpailevat lääkäriryhmät kaivoivat vuorotellen Lannerin ylös, leikkelivät hänestä osia ja hautasivat jälleen. Tri Crowther irrotti pää, tri Stokell kädet ja jalat ja joku muu korvat ja nenän muistoesineiksi. Viimeinen tasmanialainen nainen, Truganini kuoli 1876. Hänen luustonsa oli esillä yleisölle Tasmanian museossa vuoteen 1947 asti ja nähtävillä vain tutkijoille vuoteen 1976 kunnes Truganinin ruumis hänen omasta pyynnöstään poltettiin ja tuhka ripoteltiin mereen. Entä mitä tupakkamassilla on tekemistä tämän kansanmurhan kanssa? Sitä, että irvokkaana loppunäytöksenä kansanmurhalle kunnianarvoisa tohtori Stokell teki viimeisen tasmanialaisen miehen ihosta tupakkamassin itselleen.

Kaksi pilveä

Diamondin mukaan ihmisen tulevaisuuden yllä on kaksi uhkaavaa pilveä: ydinsodan uhka ja ympäristön tuhoutumisen uhka. Diamond esittää, että yksi merkittävä syy ympäristön tuhoutumiseen voi olla meneillään oleva ja ihmisen aiheuttama eliölajien massasukupuutto. Tämä alati kiihtyvä kehitys lähti käyntiin joskus 50 000 vuotta sitten ja tulee saavuttamaan huippunsa lastemme elinaikana. Eräs arvio on, että 30 miljoonasta lajista kuolee sukupuuttoon seuraavan 100 vuoden aikana 150 000 lajia vuodessa ja 17 lajia tunnissa. Luonnonoloissa esimerkiksi lintuja kuolee vähemmän kuin yksi laji vuosisadassa, kun ihmisen aiheuttama vauhti on vähintään 200 lajia vuosisadassa. Diamondin mukaan sukupuuttokriisin vähättely sillä perusteella, että sukupuutto on luonnollista, on sama kuin kansanmurhan vähättely sillä perusteella, että kuolema on jokaisen ihmisen kohtalo.

Diamondin omin sanoin:

”Emmekö voi säilyttää vain ne lajit, joita tarvitsemme ja antaa loppujen kuolla sukupuuttoon? Emme tietenkään, koska myös tarvitsemamme lajit ovat riippuvaisia muista lajeista. …ekologinen dominorivi on aivan liian monimutkainen sen päättelemiseksi, mistä palikoista voidaan luopua.”

Vaikea yhtälö

Ihmisen tulevaisuus on vaikean yhtälön takana. Siinä yhtälössä muuttujina ovat mm. ihmisen kyky yhteistyöhön, kyky rakastaa muita ihmisiä ja muuta luontoa, kyky hämmästyttäviin teknisiin suorituksiin ja oppimiseen. Toisaalta yhtälössä ovat myös ihmisen taipumus vieraskammoon, kansanmurhiin, kyltymättömään ruokahaluun ja olla oppimatta menneistä virheistään. Yhtälössä on tietysti myös itse luonnon kokonaisuus, ilmasto, muut eliölajit ja luonnon kyky toipua sille antamastamme iskusta. Mitkä voimat lopulta ratkaisevat meidän tulevaisuuden? Rakentavat vai tuhoavat yhtälön osat? Pääseekö kolmas simpanssi viimein vieraskammostaan, oppiiko hän hallitsemaan omaa ruokahaluaan, onnistuuko hän rakentamaan kestävän maailman, jossa tulevaisuuden 9 miljardia ihmistä pystyvät elämään vähintään tyydyttävää elämää rinnakkain muiden eliöiden kanssa – myös niiden kahden muun simpanssin? Pahalta näyttää, mutta olisi hirveä virhe, jos emme edes yrittäisi muuttaa nykyistä tuhon suuntaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: