Kirjoittanut Peter A. Postol | lokakuu 7, 2012

Lokatulva

Olemme asuneet täällä Alajärvellä 15 vuotta ja tänä aikana olemme kokeneet lähes jokakeväisen kevättulvan, kaksi kesätulvaa (joista yksi tänä kesänä), mutta emme yhtään syystulvaa. Nyt sellainen on lähellä ja monin paikoin Pohjanmaata todellisuutta. Asumme Alajärven ja Lappajärven välisen Kurejoen varrella ja tulva tarkoittaa meillä sitä, että joki nousee rantapellolle ja vanhalle rantasaunalle. 

Kun juttelin aikoinani anoppini kanssa tulvista, hän sanoi noin 40 vuoden kokemuksellaan tästä paikasta, että tulva ei ole koskaan ulottunut kellariimme asti. Huipputulvasta ei tosin ollut kellariin enää montaakaa kymmentä senttiä, ehkä alle puoli metriä. Talomme on sikäli turvassa, että tulvan pitäisi nousta huippulukemista vielä kaksi metriä, ennen kuin vesi huuhtelisi lattiaa.

Mitä lämpimämmäksi ilmasto muuttuu, sitä enemmän ilmakehässä on kosteutta ja sitä enemmän saadaan sadetta ja usein vieläpä rankempina kuuroina. Eli kun sataa, sataa kunnolla. Ja nyt sitä sadetta on tullut liiankin kanssa. Osa maanviljelijöiden sadoista on mädäntynyt peltoon. Minulla on muutama konkreettinen mittari, jolla seuraana ilmaston muuttumista: tulvan ulottuminen kellariin ensimmäistä kertaa on yksi sellainen. En odota sitä innostuneena.

http://yle.fi/uutiset/syke_tulvatilanne_hyvin_poikkeuksellinen/6325077

Kirjoittanut Peter A. Postol | syyskuu 28, 2012

Kunnallisvaalit 2012

Kunnan ja maailman ongelmat tapetilla

Pitkällisen harkinnan jälkeen päätin asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi Alajärvellä. Puoluevalintani oli lopulta aika selvä. Olen ollut tavalla tai toisella Vihreä jo ennen kuin Vihreää puoluetta oli olemassakaan. En ole kuitenkaan täysin tyytyväinen edes vihreän liiton toimintaan kestävän maailman synnytyksen avustamisessa. Tästä ehkä joskus myöhemmin lisää.

Avaan sitten television, radion tai sanomalehden, saan kuulla, että Suomi ja koko maailma on suuren laman kynnyksellä, jos ei jo peräti sen kourissa. Irtisanomisia kauhistellaan ja toivotaan talouden taas pian kääntyvän uuteen nousuun. Huomaan välillä jo itsekin toivovani, että Finnair saisi avattua uusia reittejä, että Suomen vienti alkaisi taas vetämään ja pelloille tulisi uusia hypermarketteja kansan loputonta tavaran ja viihteen janoa tyydyttämään – että siis saataisi töitä ihmisille ja ”elämä” taas rullaamaan totuttuja yltäkylläisiä uomiaan.

Laivaharha

Näin meidät on saatu pidättämään hengitystä, että mihin suuntaan se talous on oikein menossa. Samaan aikaan emme huomaa, että itse asiassa me olemme näine lopultakin hyvin pienine ongelminemme laivassa matkalla täyttä vauhtia kohti jäävuorta.

Vaikka tähystäjä (eli ympäristöväki) yrittää kannelta varoittaa meitä tulevasta törmäyksestä, me vain jatkamme omaa peliämme kannen alla. Me elämme elämäämme kuvitellen, että tuo laiva ja sen lainalaisuudet ovat koko maailma. Mutta eivät ne ole. Tähystäjien varoitushuudot hukkuvat yleisen melun ja hälyn alle, eikä heitä kukaan oikein viitsisi kuunnellakaan, sillä saavutetun elämäntavan halutaan jatkuvan loputtomiin.

En kuitenkaan usko, että niin tulee käymään. Tuo ”laiva” eli nykyelämän kupla on luultavasti pahin harha, mihin ihmiskunta on koskaan historiansa aikana uskonut. Tuntuu suorastaan raastavalta kuunnella, että tämän nykyisen ”laman” lääkkeeksi tarjotaan kulutuksen siis vauhdin ja määrän lisäämistä. Lääkkeeksi tarjotaan kilpailukyvyn lisäämistä, vientiteollisuuden lisäämistä, yksityisen kulutuksen lisäämistä, myymälöiden koon kasvattamista jne. –  kaiken kaikkiaan aina vaan enemmän, suurempaa ja kauemmas.

Vähemmän on parempi

Ratkaisuna tulevaisuuden ongelmiin, pitäisi ennemminkin olla vähemmän, pienempää ja lähempänä. Esimerkiksi vähemmän luonnonvarojen kulutusta, pienempiä kauppoja ja lähempänä olevia palveluita. Lisä raha ja lisä luonnonvarojen kulutus johtaa vain entistä kovempaan törmäykseen maailman todellisten reunaehtojen kanssa. Kasvun sijaan me tarvitsemme kykyä selviytyä tulevista väistämättömistä mullistuksista niin omassa taloudessamme kuin kunnan ja maailmantaloudessakin. Jos haluamme olla oikeasti vastuullisia ja päätämme välittää myös lastemme ja lastenlastemme tulevaisuudesta, meidän kannattaa katsoa hieman pidemmälle eteenpäin.

Esitän, että jos me haluamme oikeasti kestävää tulevaisuutta kunnissamme, me

  • päätämme selkeästi, mitkä ovat ne kunnan ydinpalvelut, jotka pyritään hoitamaan kovimpinakin kriisiaikoina ja pidämme sitten niistä päätöksistä kiinni,
  • lisäämme kunnan ja sen asukkaiden omatoimisuutta ja omavaraisuutta,
  • edistämme kunnan ja lähikuntien asukkaiden yhteistoimintaa ja yhteenkuuluvuutta
  • päätämme löytää elämämme sisällön vähemmästä luonnonvarojen kuluttamisesta elämällä aineellisesti vaatimattomasti, mutta sisällöllisesti rikkaasti.

Toivon, että esiin astuisi vihdoinkin kunnallisvaaliehdokkaita, jotka lausuisivat hieman mukailtuna kuten Winston Churchill natsi-Saksan uhatessa Britanniaa:

»Minulla ei ole teille tarjolla mitään muuta kuin uurastusta, hikeä ja kyyneleitä”

(alkuperäinen: I have nothing to offer but blood, toil, tears and sweat)

Nykymenon jatkumisen lupaaminen on itsensä ja muiden pettämistä

Kirjoittanut Peter A. Postol | elokuu 24, 2012

Taivaan merkit ja republikaanien puoluekokous

Epätoivoisena hetkenä varmaan monet ovat toivoneet jotain merkkiä, joka kertoisi mitä meidän pitäisi tehdä. Hyvin harvoin jos koskaan saadut merkit ovat olleet niin selviä kuin maailman suurimman ilmastodenialistien ryhmän eli republikaanien saamat merkit ennen heidän puoluekokoustaan Tampassa Floridassa 27.–30.8. Silloin he nimeävät presidenttiehdokkaansa. Käytännössä republikaanien presidenttiehdokkaaksi tulee Mitt ”poltetaan loputkin fossiiliset” Romney ja hänen aseenkantajavarapresidentikseen Paul ”jumala ei salli ilmaston lämmetä teimme me ihmiset mitä tahansa” Ryan. Onneksi taivaan voimat ovat päättäneet näyttää tälle änkyräjoukolle, että ilmastoa ei todellakaan pidä sotkea.

Taivaan antamat merkit ovat selvät.

Kuluneen vuoden aikana Yhdysvalloissa on lyöty kymmeniä tuhansia paikallisia lämpöennätyksiä. Keskimääräisenä vuonna erityisen kylmiä päiviä on yhtä paljon kuin erityisen lämpimiäkin päiviä. Tänä vuonna Yhdysvalloissa erityisen lämpimiä päiviä on ollut 1o kertaa enemmän kuin erityisen kylmiä päiviä. Yhdysvaltojen pahin kuivuus yli viiteenkymmeneen vuoteen kärvistää edelleen keskilänttä. Kaivot tyhjentyvät, metsää palaa ja sadot kuihtuvat pelloille. Pohjoisen merijään laajuus ja tilavuus ovat alhaisemmalla tasolla kuin koskaan sen jälkeen niitä on alettu mitata vuonna 1979.

Nyt kun kokoukseen on enää pari päivää, kokousaluetta lähestyy trooppinen myrsky Isaac (!). Jotta nämä todellisuudenkieltäjät ja kuninkaantekijät todella tajuaisivat viestin, voisiko joku siellä ylhäällä vielä lähettää semmoisia tennispallon kokoisia rakeita kohteeseen 27°56′50″N 82°27′31″…..Kiitos!

Ps. Taisi vain hipaista ..http://www.hs.fi/ulkomaat/Hirmumyrsky+Isaac+l%C3%A4hestyy+Yhdysvaltoja/a1305595562227

Kirjoittanut Peter A. Postol | Touko 31, 2012

Uppoava laiva

Vääränlaista optimismia?

Ympäristöstään välittävän ja ajattelevan ihmisen osa ei ole kadehdittava. Yhtäältä on varoitettava ihmisiä nykymenon katastrofaalisuudesta ja toisaalta valettava ihmisiin uskoa paremman vaihtoehdon mahdollisuudesta. Keikkuminen pessimismin ja optimismin, synkistelyn ja valoisien näkymien välimaastossa syö ihmistä. Epävarmuuden aiheuttama ahdistus lieneekin yhtenä syynä siihen, että useimmat ajattelevat ihmiset valitsevat enemmän tai vähemmän selkeästi jommankumman näkökulman. He ryhtyvät joko pessimisteiksi tai optimisteiksi, jotta heidän ei tarvitsisi koko ajan punnita tilannetta, että ollaanko nyt menossa helvettiin vai säilyvätkö päättymättömät bileet sittenkin.

Suurin osa ihmisistä kieltäytyy ajattelemasta koko tilannetta. He ovat niitä päänsä hiekkaan työntäviä strutseja. Kun ei ota selvää, ei tarvitse ottaa kantaa. Niistä, jotka ottavat selvää, suurin osa kallistuu optimismiin, sillä optimisti nukkuu yönsä paremmin ja saa luvan jatkaa elämäänsä pääasiassa niin kuin ennenkin – kunhan vain muistaa silloin tällöin puhua ja vähän ehkä toimiakin paremman tulevaisuuden puolesta. Pessimisti joutuu sen sijaan kasvokkain synkkien virtojen kanssa.

Pessimismi on sen verran harvinaista nykyisessä kulutusilottelun maailmassa, että oli virkistävää löytää Dawen kirja The New Noah – A Climate Change Survival Guide. Siitä ei pessimismi enää juurikaan parane eli pahene. Ikävä kyllä totesin kirjaa lukiessani, että olen Dawen kanssa samaa mieltä useimmista asioista ja löysinkin itsestäni pienen kadoksissa olleen pessimistin – vai oliko se nyt realistin?

Ongelmien katastrofaaliset mittasuhteet

Luettuani 90-luvun puolessa välissä Donella Meadowsin, Dennis Meadowsin ja Jørgen Randersin kirjan Beyond the Limits tajusin, että vaikka kuinka yrittäisimme tehostaa luonnonvarojen käyttöä uudella tekniikalla, söisimme ennen pitkään uudetkin eväämme, jos väestön kasvu ja aineellisen elintason haalinta jatkuisi samaan tahtiin. Kaiken oleellisen, eli väestön, luonnonvarojen kulutuksen ja kasvihuonekaasujen eksponentiaalinen kasvu tuntui vievän vain yhteen suuntaan, kuilun partaalle. Silloin nuorena ympäristönsuojelijana ja tuoreena isänä oli helppo uskoa, että jotain on vielä tehtävissä kunhan se tehdään kunnolla. Niin ilmeisesti uskoivat ko. kirjan kirjoittajatkin vielä silloin, mutta nyt vielä hengissä oleva Dennis Meadows on ilmoittanut, että kestävän kehityksen juna taisi jo mennä. Samaa mieltä on Peter Dowe ja samaan olen kallistumassa minäkin.

Kun minä synnyin vuonna 1960 maailmassa oli 3 000 000 000 ihmistä. Tällä hetkellä kun olen noin 50-vuotias 7 000 000 000 kanssaihmisellä on toiveenaan syödä yhtä hyvin ja elää materiaalisesti yhtä yltäkylläisesti kuin minäkin. Kahdenkymmenen vuoden päästä, jos tai kun olen 70-vuotias, maapallolla on vielä 2 000 000 000 nälkäistä ja kulutusvalmista suuta lisää. Ja maapallon väkiluku voi vielä ylittää 10 000 000 000 ennen vuotta 2050.  Kun tämä väkimäärän eksponentiaalinen kasvu yhdistetään kulutuksen eksponentiaaliseen kasvuun ja ilmaston muutokseen saadaan pommi, joka ei voi muuta kuin räjähtää meidän kaikkien silmille.

Kun kiinalaiset hyppäävät

Joku on joskus sanonut, että kun kiinalaiset hyppäävät kaikki yhtä aikaa, niin maapallo suistuu radaltaan. No, nyt he ovat aloittaneet hyppäämisensä. Kiinassa avataan uusi hiilivoimala kerran viikossa ja rakennetaan kymmeniä uusia lentokenttiä muutaman vuoden sisällä. Kiina ja Intia kuluttavat yli 45% maailman hiilestä. Vuonna 2008 Kiina tuotti Dawen mukaan ilmaan 3.2 tonnia hiiltä per henkilö, Intia 1.2, Ranska 6.6, Saksa 9.8 ja USA 19.8. tonnia. Pelkästään Kiinassa ja Intiassa asuu 2.45 mrd. kuluttajaa eli 36.8 % maapallon asukkaista. Kiinan ja Intian osuus kasvaa voimakkaasti kun näiden maapallon väkirikkaimpien maiden asukkaat nostavat aineellista elintasoaan lähemmäksi meidän tasoa. Vuonna 2010 absoluuttisesti eniten hiiltä tupruttivat ilmaan Kiina, Yhdysvallat, Intia, Venäjä ja Euroopan unioni. Rikkaat maat ulkoistavat yhä enemmän päästöjään. Nyt kehittyvissä maissa tuotettujen mutta lännessä kulutettujen tavaroiden ja palvelujen osuus oli rikkaiden maiden päästöistä 16 prosenttia, kun vuonna 1990 se oli 2,5 prosenttia. Kiinalaiset siis hyppäävät – ja me vielä kannustamme heitä siihen.

Monien arvioiden mukaan maapallo ei kykene nytkään kunnolla ruokkimaan väestöään, ei ainakaan jos liharuoan osuus ruokavaliosta kasvaa nykyistä tahtia. Saati sitten kun syöjien määrä kasvaa koko ajan. Kiinalaisten, intialaisten ja muiden kehittyvien maiden asukkaiden siirtyminen käyttämään yhä enemmän lihaa ruokavaliossaan vähentää tasaisen tappavasti saatavilla olevan ruoan määrää. Samaan suuntaan vaikuttaa länsimaiden tavoite tuottaa biopolttoaineita ruoan sijaan. Kaiken tämän päälle tulee vielä ilmaston muutoksen aiheuttamat megaluokan satoa vähentävät tekijät kuten ilmaston lämpeneminen, sateiden vähentyminen ja sään ääri-ilmiöiden kuten myrskyjen ja tulvien lisääntyminen mm. USA:ssa, Australiassa, Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa. Jos jo nyt miljoonat kärsivät nälästä ja aliravitsemuksesta, miten suuri tuo määrä onkaan lähitulevaisuudessa?

Vähemmän ruokaa ja siitäkin osa tankkiin

Riisi on tärkein ravinnon lähde noin 3 miljardille ihmiselle. Peräti 80% heidän ruokavaliostaan perustuu tälle viljakasville. Kun päivän minimilämpötila nousee yhdellä asteella, riisin satoisuus vähenee 10% . Ilmasto muuttuu juuri niin, että eniten nousee yöaikainen lämpötila. Kiina onkin ryhtynyt ostamaan maata mm. Afrikasta, jotta se voisi tulevaisuudessa varmistaa kasvavan ja yhä enemmän lihanhimoisen väestönsä ruokkimisen. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää afrikkalaisille itselleen, joilla tulee olemaan lämpenemisen ja kuivuuden kourissa entistä vaikeampi ruokkia edes omaa väestöään.

Dawen mukaan biopolttoaineet pahentavat nälkää ilman, että ne tuottavat merkittävää parannusta tai lievennystä ilmastokriisiin tai polttoainepulaan. USA:n tavoitteena on tuottaa 2018 mennessä 20% polttoaineesta etanolina tai biodieselinä. EU:ssa tavoite on tällä hetkellä 10%. Biopolttoaineiden tuotanto syrjäyttää ruoan tuotantoa, tuhlaa vähiä vesivaroja, tuhoaa soita ja sademetsiä ja vapauttaa entistä enemmän kasvihuonekaasuja ilmakehään. Sillä viljamäärällä, millä täyttäisi 100 litran tankin, ruokkisi yhden ihmisen koko vuoden. Kuten Dawe asian ilmaisee: me ajamme, he nääntyvät nälkään.

Myöskään merten aarreaitat eivät pelasta meitä. Maailman tärkeimmät saaliit ovat jo nyt ylikalastettuja ja saalismäärät tulevat tippumaan merien lämmetessä ja happamoituessa. Joidenkin arvioiden mukaan katastrofaalisesti. Vuonna 2000 merisaaliin pyydystämiseen kulutettiin 50 miljardia litraa polttoainetta ja saaliiksi saatiin 80 miljardia tonnia kalaa ja muuta saalista. Kalastus kulutti 1.2% maailman öljystä ja tuotti 130 miljoonaan tonnia hiilidioksidia. Polttoainetta tulee kulumaan yhä enemmän yhä niukemmaksi käyvän saaliin saamiseksi.

Hupenevat luonnonvarat

Öljyhuippu on jo ehkä ohitettu ja joka tapauksessa suurin osa helposta öljystä on jo pumpattu. Jäljellä olevat varannot ovat kovemman työn takana ja aiheuttavat suurempia ympäristöongelmia – erityisesti öljyliuskeen kaivaminen, jalostaminen ja käyttäminen. Eksponentiaalisella tahdilla kaikki muutkin uusiutumattomat luonnonvarat nyhdetään loppuun yksi toisensa jälkeen. Aikataulu vain vaihtelee muutamasta vuodesta muutamaan vuosikymmeneen tai muutamaan vuosisataan. Jälkimmäistä aikataulua tuskin tarvitsee edes miettiä, sillä niin paljon aikaa tällä nykyisellä kulutussivilisaatiolla tuskin on.

USA tuo Dawen mukaan 90% sen tarvitsemista harvinaisista maametalleista Kiinasta. Harvinaisia maametalleja ovat mm. indium, tantalum, germanium, hafnium ja gallium. Näitä käytetään esimerkiksi puolijohteina ja laitteista mm. tietokoneissa, kännyköissä ja aurinkokennoissa. Katalysaattoreiden arvokas platina levitetään ilmaan ja aine yksi toisensa jälkeen hajaantuu platinan lailla kierrätyksen ulottumattomiin: hopea, fosfori, antimoni…jne.

Optimisti ajattelee, että voimme korvata kaiken, mikä loppuu aina vain uusilla aineilla ja innovaatioilla. Pessimisti-realisti Dawe sen sijaan katsoo, että liian usein me käytämme uuden teknologian tuomat hyödyt vain jatkaaksemme kulutuksen kasvattamista ja jätteiden tuottamista. Dawen mukaan teknologian kehittäminen on ollut enemminkin osa ongelmaa kuin sen ratkaisu.

Miksi kukaan ei tee mitään?

Varmasti aika monet tekevätkin, ainakin jotakin. Mutta tuo jotakin on aivan liian vähän ottaen huomioon tilanteen vakavuuden. Ensinnäkin päästöillä ja ilmaston muuttumisella on viive. Maapallon keskimääräinen lämpötila on noussut noin 0.7 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Jo tämä lämpötilan nousu on aiheuttanut suuria ongelmia kuten satotasojen alentumista, kuivuutta, tulvia ja myrskyjen lisääntymistä. Samanmoinen lämpötilan nousu on jo tulossa sen johdosta, mitä olemme tähän mennessä ilmaan päästäneet. Voi siis varmuudella sanoa, että vaikka lopettaisimme kaikki päästömme tähän päivään, satotasot heikkenevät edelleen, kuivuus lisääntyy, tulvat ja myrskyt pahenevat. Mutta emmehän me tietenkään lopeta, vaan päästöt kasvavat koko ajan.

Se, että hybridi- tai sähköautot yleistyvät tai että yhä useampi vaihtaa säästölamppuihin tai muut sinänsä positiiviset ympäristöuudistukset eivät muuta perustilannetta. Kulutuksen kasvu syö nopeasti teknologian kehittymisestä aiheutuneet säästöt oli teknologian kehittämisellä miten hyvä tarkoitus tahansa. Hiilipohjaisten polttoaineiden käytön jatkamista perustellaan sillä, että hiili voidaan ottaa talteen voimalaitoksissa ja dumpata maanalaisiin varastoihin ikuisiksi ajoiksi. Samalla unohdetaan mainita, että varastot saattavat vuotaa ja että 60%:ia hiilestä ei koskaan saada talteen, koska sen tuprutus hajaantuu lukemattomille kuluttajille mm. heidän kodeissaan ja autoissaan. Dawen mukaan myöskään energian säästö ei pelasta meitä, sillä säästyneet varat käytetään helposti johonkin muuhun haitalliseen kulutukseen. Lisäksi globaalissa taloudessa säästynyt energia myydään vain halvemmalla jonnekin muualle – käyttämättä se ei jää niin kauan kuin on kysyntää. Ja kysyntä on taattu. Varmin keino saada oikea hiilisäästö aikaiseksi olisi, että esim. maailman suurin öljynviejä Saudi-Arabia laittaisi hanat kiinni. Me kaikki tiedämme kuinka todennäköisesti se taas on.

Entä jos kaikki maailman johtajat hyppäisivät yhtä aikaa ja päättäisivät tehdä asialle jotakin? Tällä hetkellä ei siltä kyllä näytä. USA, Kiina, Intia ja Venäjä eivät suostu mihinkään ratkaisevan merkittäviin päästövähennysohjelmiin, eikä EU:n tavoitteet ole hääppöisiä nekään. Ainoat, jotka tuntuvat olevan tosissaan, ovat merenpinnan noustessa hukkuvat Tyynen valtameren pienet saarivaltiot ja ilmastokokouksia kiertävät ympäristöaktiivit. Näiden lilliputtien hyppäämisellä ei suuntaa vielä muuteta. USA syyttää Kiinaa, Kiina USA:ta jne., eikä kukaan merkittävä taho tee oikeastaan mitään ratkaisevan merkittävää. Strategiana tuntuu olevan se, että ’neuvotteluilla’ pyritään vain voittamaan aikaa ja toivotaan, ettei tarvitse riskeerata omaa uraa yrittämällä muuttaa asioita. Samalla toivotaan salaa, että ihme tapahtuisi ja synkät pilvet haihtuisivat kuin itsestään pois.

Kaikkien kriisien äiti

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Kriisiin, kyllä, mutta kuinka syvään? Historia on osoittanut, että jo pelkkä väestöräjähdys lisää sotia. Mitä enemmän väestössä on joutilaita, naimattomia ja äänioikeudettomia nuoria miehiä, sitä räjähdysherkempi yhteiskunnallinen tilanne on. Maailma on jo nyt täynnä tämmöisiä alueita Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Kun keitokseen lisätään vielä nälkä, kamppailu puhtaasta vedestä, tuottavasta maasta, hupenevista sadoista ja luonnonvaroista, myrskyjen, tulvien ja muiden sään ääri-ilmiöiden aiheuttama ympäristöpakolaisuus, niin hyvävatsaisellekin pessimistille tulee ymmärrettävästi halu kääntyä optimistiksi tai työntää pää hiekan sisään.

Tulevan kriisin syvyys riippuu osaksi siitä, miten pahaksi ilmastokriisi äityy. Tähän puolesta saattaa vaikuttaa se, miten paljon ilmastoa lämmittäviä kasvihuonekaasuja me päästämme ilmaan ja miten hyvin tai huonosti muutenkin voimme hillitä ilmaston lämpenemistä. Käytän tarkoituksella sanaa ’saattaa’, sillä kukaan ei loppujen lopuksi tiedä, ovatko ilmaston takaiskytkennät (metaanin vapautuminen arktisilta alueilta jne.) jo aloittaneet sellaisen lämpenemiskierteen, jolle ihminen ei voi enää mitään tehtiin me ihan mitä tahansa. Hyvällä tuurilla me voisimme tehdä ilmastonmuutokselle jotakin, ja silloinkin jos ottaisimme tilanteen tarpeeksi vakavasti. Kahvikupillinen ei riitä tulipalon sammuttamiseen, jos tarve on vähintään sangollisille. Huolimatta kaikista myönteisistä uutisista koskien uusiutuvaa energiaa, energiansäästöä ja ympäristötietoisuuden lisääntymistä,  tällä hetkellä kaikki (erityisesti ihmisten vimmainen halu kuluttaa maksoi mitä maksoi, ihmisten haluttomuus maksaa ’ylimääräistä’, poliittisen tahdon puute ja nykytalouden lainalaisuudet) viittaavat siihen, että tulipalo on roihahtamassa ja se, mitä on tarjolla, on lähinnä ’kupillisia’. Tämän takia kriisistä näyttää vääjäämättä tulevan ihmiskunnan karvain kottelemus.

Kun nouseva merenpinta ja pahenevat tulvat hukuttavat alavat, tiheästi asutut ja hedelmälliset rannikkoalueet allensa, kun kuivuus muuttaa entiset viljelymaat autiomaaksi, niin silloin massat lähtevät liikkeelle jäädäkseen henkiin. Dawen mukaan ilmastokatastrofit koskettivat vuonna 2001 165 miljoonaa ihmistä. Kun kriisi etenee, kriisin kynsiin joutuvien määrä kasvaa huomattavasti. Nouseva merenpinta vie kodit ja viljelymaat Dawen mukaan mm. 50 miljoonalta amerikkalaiselta, 120 miljoonalta bangladeshiläiseltä, 150 miljoonalta intialaiselta ja 250 miljoonalta kiinalaiselta. Ympäristöpakolaisten määrässä puhutaan silloin ei miljoonista, vaan sadoista miljoonista epätoivoisista turvapaikan etsijöistä. Kuinka moni näistä silloin suuntaa katseensa kohti kotoista Suomeamme – miljoona vai kaksi?

Rakenna arkki

Dawen kirjan johtopäätökset tilanteesta ovat: hanki selviytymistaitoja, etsi itsellesi heimo ja perusta omavarainen yhteisö paikkaan, jota voi puolustaa vaeltavia ryöstelijöitä vastaan. Joku voisi ajatella, että Dawe on katsonut liikaa Mad Max-elokuvia, mutta loppujen lopuksi kriisi voi pahimmillaan kehittyä siihen suuntaan, että valtiot yksi toisensa jälkeen yksinkertaisesti romahtavat. Näin on tapahtunut useita kertoja ennenkin historiassa ja näin voi tapahtua myös tulevaisuudessa.

En ole varma johtuuko pettymykseni ympäristövalistuksen tehoon ikääntyvän miehen väsymyksestä vai siitä, että olen objektiivisesti havainnut valistuksen tehottomaksi keinoksi saadaan juuri mitään todellista aikaiseksi. Olen taipuvainen kannattamaan monessa asiassa Dawen johtopäätöksiä. Siinä missä aikaisemmin olen ajatellut, että me olemme kaikki samassa veneessä ja pysymme pinnalla tai hukumme yhdessä, ajattelen nyt, että jotkut voivat pysyä pinnalla, vaikka suurin osa olisikin päättänyt upottaa laivan. Siis Nooan taitoja hankkimaan ja omaa arkkia rakentamaan.

Selviytymistaidot

Kun yhteiskunnat romahtavat, paras paikka selviytyä on poissa kaupungeista, maaseudulla, rannikolla, metsissä. Kaikkien selviytymistaitojen äiti on taito osata tuottaa ruokaa. Metsästyksellä, kalastuksella ja luonnontuotteiden keräämisellä voi rikastaa ruokavaliotaan, mutta perusravinnon pitää tulla viljelemällä maata. Maapallo elättää metsästäjä-kalastajia vain hyvin pienen määrän, mutta maanviljelijöitä paljon enemmän. Varautuminen selviytymiseen alkaa siis maan ja viljelytaitojen hankkimisella, jos niitä ei ole jo entuudestaan. Muita välttämättömiä taitoja ovat kyky säilöä ruokaa ilman sähköä (kuivaaminen, keittäminen yms.) ja tuottaa polttoainetta talon lämmitykseen. Hyviä, jos ei peräti välttämättömiä taitoja ovat myös kyky tehdä erilaisista uusiutuvista ja uusiutumattomista materiaaleista (kuten puusta, nahasta, metallista jne.) tuotteita ja työkaluja.

Minusta tuntuu siltä, että paras tapa aloittaa valmistautuminen selviytymiseen köyhtyneessä maailmassa, on luopua poliitikkojen ja talousajattelijoiden kiusaksi jo nyt yksi asia kerrallaan nykyisistä kulutustavoista. Mitä vähemmällä tulemme toimeen, sitä helpommin voimme keskittyä siihen, minkä oppiminen on tärkeintä. Kun vähentää kulutusta, mutta käy edelleen palkkatöissä, niin rahaa pitäisi tietysti pikku hiljaa kertyä tilille säästöön. Tässä välivaiheessa voi käyttää säästyneet rahat selviytymisen kannalta tärkeisiin ostoksiin, kuten maan, työkalujen ja taitojen hankkimiseen. Kun arkki alkaa olla riittävän valmis, voi hypätä kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle ja alkaa auttamaan paremmin myös muita valmistautumaan pahemman varalle.

Mitä useampia arkkeja on, sitä paremmin olemme varautuneet kun se suuri aalto iskee. Ja jos nyt kuitenkin ihme tapahtuisi, eikä suuri aalto iskisikään, voimme todeta, että olemme nostaneet vapaaehtoisesti oman elämämme laatua ja saamme elää lähellä luontoa. Tai kuten eräässä pilapiirroksessa kun mies kysyy toiselta ilmastokokouksessa: ”Entä jos ilmastonmuutos onkin vain huijausta ja me luomme paremman maailman turhan takia?”

Kirjoittanut Peter A. Postol | huhtikuu 4, 2011

Kolmannen simpanssin kohtalo

Sain mahdollisuuden maata toipilaana viikon, jolloin minulla oli vihdoin aikaa lukea jo kolme kuukautta lainassa ollut Jared Diamondin kirja ’Kolmas simpanssi – ihmiseläimen evoluutio ja tulevaisuus’ (Terra Cognita Oy, Helsinki 2007). Lainasin kirjan siksi, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmisen kehityksestä ja eläimellisistä piirteistä – ja erityisesti noiden eläimellisten piirteiden ilmenemisestä nykypäivässä. Yllättäen löysin itseni pohtimasta myös ihmisen pimeimpiä puolia.

Vain tavallinen eläin

Alkuosa kirjasta on tuttua tarinaa ihmisestä kolmantena simpanssina. Vain 1.6 % DNA:mme eroaa tavallisen simpanssin ja kääpiösimpanssin DNA:sta kun taas gorillojen DNA eroaa meidän kolmen simpanssilajin DNA:sta 2.3 %:n verran. Tuttua on myös tarina siitä, kuinka ihminen kehittyi useiksi lajeiksi ja lopulta nykyiseksi anatomisesti moderniksi Homo sapiens- lajiksi noin 100 000 vuotta sitten. Ihmisen kulttuurikehityksen suuri harppaus tapahtui 40 000 – 50 000 vuotta sitten. Sitä ennen ihminen oli vain yksi suuri kädellislaji, joka huolimatta alkeellisten työkalujen ja tulen käytöstä oli todellakin vain yksi eläin muiden eläinten joukossa. Kulttuurisesti vähän kehittynyt, mutta elimistöltään ja ulkomuodoltaan aivan nykyisenkaltainen ihminen vaelsi Afrikan savanneilla kymmenien tuhansien vuosien ajan etsien ruoakseen kasveja ja selkärangattomia sekä saaden onnekkaasti silloin tällöin saaliikseen jonkun isommankin eläimen.

Kehitys epätavalliseksi eläimeksi

Paljon kuitenkin tapahtui noin 40 000 – 50 000 vuotta sitten. Ihmisen esineistö muuttui huomattavasti monipuolisemmaksi ja ihminen alkoi luoda jälkipolvelle säilyneitä taideteoksiaan. Vanhimmat löytyneet luolamaalaukset ja uudenlaiset esineet ovat Afrikasta, joten on järkevää olettaa, että myös ”uusi” kulttuuri-ihminen syntyi siellä. Diamondin mukaan suuren hyppäyksen syynä on saattanut olla puhetaidon kehittyminen yksinkertaisista konkreettisia kohteita kuvaavista äännähdyksistä (varo leijona!) oikeaksi kieleksi, jolla voi kuvata maailmaa tarkemmin ja suunnitella vaikkapa ravinnonhankintaretkiä – tai kuvata muille heimon jäsenille kuinka hioa vielä parempia nuolenkärkiä. Kulttuurisen kehityksen myötä ihmisestä tuli tehokas ympäristönsä muokkaaja ja ihminen alkoikin perusteellisen maailmanvalloituksensa. Mantereista viimeisimmän eli Amerikan ihminen valloitti noin 11 000 vuotta sitten vaeltaen vain tuhannessa vuodessa Alaskasta Etelä-Amerikan kärkeen. Sen jälkeen ihminen on vielä valloittanut valtamerten saaret ja viimeisenä suurena valloituksenaan Uusi-Seelannin noin 1000 vuotta sitten.

Syöden läpi maailman

Olen Diamondin lailla vaalinut mielessäni ideaalikuvaa luonnon ihmisen turmeltumattomuudesta. Tästä voimme tietysti syyttää yhdessä Rousseauta, joka tyrkytti idean meille länsimaalaisille 1700 –luvulla. Tiedot luonnonkansoista ja arkeologiset todisteet eivät kuitenkaan kaikilta osin tue meidän romanttisia käsityksiämme ”villi-ihmisen” turmeltumattomuudesta. Saavutettuaan tietyn teknisen tason ihminen on kirjaimellisesti syönyt itsensä läpi koko maailman tuhoten tieltään lukemattomia lintuja, nisäkkäitä ja muita eläimiä. Vaikka ihminen on hävittänyt eläimiä sukupuuttoon kaikkialla, minne hän on levittäytynyt, ilmeisesti erityinen salamasodan alue on ollut Amerikka, jossa ”jalot villit” hävittivät sukupuuttoon mm. 73% (Pohjois-Amerikka) ja 80% (Etelä-Amerikka) suurista nisäkässuvuista. Tähän kadonneeseen joukkoon kuuluvat mm. leveäsarvinen biisoni sekä mammutit ja mastodontit. Lisäksi Amerikan intiaanit hävittivät tieltään kamelit, hevoset, kolmen tonnin painoiset maalaiskiaiset, jopa tonnin painoiset, vyötiäisiä muistuttavat glyptodontit, karhun kokoiset majavat, sapelihammastiikerit, leijonat, gepardit jne. Ja sama meno jatkui muualla maapallolla, aina siihen asti kun jäljelle jäi ihmistä väistäviä eläimiä, pienempiä eläimiä ja ihmisille liian vaarallisia eläimiä (?) ja lähinnä yöaktiivisia eläimiä. Ihmisen levittäytymisen jälkeen maailma oli paljon vähemmän monimuotoinen paikka. Näin luonnonystävänä en voi kuin kuvitella miltä olisivat näyttäneet luonnossa vaikkapa juuri mastodontti tai Uuden-Seelannin 2,5 m:ä korkeat jättiläismoat (strutsinkaltaisia lintuja) tai niitä metsästäneet 15 kiloiset jättiläiskotkat, joiden rinnalla suurimmat nykyään elävät petolinnut olisivat Diamondin mukaan kääpiöitä? Tai Madagaskarin 500 kilon painoiset elefanttilinnut ja kääpiövirtahevot? Tai villasarvikuonot….tai ….

Tapa tai tule tapetuksi

Tämä bondmainen otsikko kuvaa ikävä kyllä hyvin Diamondin kuvailemaa ihmiselon historiaa aina sieltä ”jaloista villeistä” tähän päivään asti. Ihmiselle on Diamondin mukaan ominaista vieraskammo, jonka äärimmäisenä seurauksena on tukku murhia tai peräti kansanmurhia. Olen aikaisemminkin lukenut luonnonkansojen samalla idyllisestä ja karusta elämästä, jossa naapuriheimo demonisoidaan (jollei heillä ole hyviä kauppasuhteita juuri meneillään), mikä oikeuttaa naapurien teurastamiseen vähäisenkin syyn niin ilmetessä. Aika monet luonnonkansat pitävät itseään oikeina ihmisinä ja naapuriheimoja iljettävinä syöpäläisinä ja eläiminä (vrt. ryssät eli torakat ja tsuhnat eli siat = venäläiset ja suomalaiset toisistaan tai Jokereiden ja HIFK:n kannattajat). Murhien ja kansanmurhien esiasteet ovat Diamondin mukaan nähtävissä jo simpanssiryhmien välisissä kahakoissa, joissa toinen simpanssiryhmä voi tuhota jopa kokonaan naapurilauman. Yleensä kysymys on vain yksittäisistä tapoista, mutta toisinaan aidoista kansanmurhista.

Sukupuutto-osuuden lisäksi tuskallisinta luettavaa oli Diamondin kuvaus historiallisen ajan kansanmurhista. Luvussa ’Mustana ja valkoisena’ Diamond luettelee mustaa kansanmurhien historiaa: kymmenen tuhatta sieltä ja kymmenen miljoonaa ainutlaatuista ihmiselämää täältä. Näihin kansanmurhiin eivät syyllistyneet vain eurooppalaiset (vaikka me olemmekin olleet siinä ehkä tehokkaimpia), vaan kaiken väriset ja kultturitaustaiset ihmiset kaikkialla maapallolla. Diamond esittelee jonkinlaisena surullisena tyyppitapauksena tasmanialaisten hävittämisen 1800-luvulla..

Tupakkamassi

Tasmaniassa oli Irlannin kokoisella saarella 5000 alkuperäistä asukasta vuonna 1642 kun eurooppalaiset saapuivat sinne. Tasmanialaisilla oli vain muutamia yksinkertaisia puutyökaluja ja kiviesineitä. He eivät osanneet kutoa verkkoja eivätkä tehdä tulta. Kun brittiläiset hylkeenmetsästäjät ja uudisasukkaat saapuivat Tasmaniaan 1800-luvun alussa, alkoi myös tasmanialaisten tuhoaminen. Heitä pyydystettiin kuin eläimiä, tapettiin myrkyillä ja kivääreillä. Alkuasukkaiden kiinniottamisesta alettiin maksaa palkkiota: viisi puntaa aikuisesta ja kaksi puntaa lapsesta, joka saatiin elävänä kiinni. Vuonna 1830 Koillis-Tasmanian alkuperäisväestöstä oli jäljellä enää 72 aikuista miestä, kolme aikuista naista, eikä yhtään lasta. Jäljelle jääneet villit koottiin yhteen ja kuljetettiin läheiselle pienelle saarelle, jossa heidät oli tarkoitus ”sivistää”. Todellinen syy oli tietysti elintilan lopullinen vapauttaminen eurooppalaisille uudisasukkaille.

Aliravitsemus yhdessä tautien kanssa johti siihen, että yksi tasmanialainen toisensa jälkeen menehtyi. Britannia karsi kuluja siinä toivossa, että kaikki alkuasukkaat lopulta kuolisivat. Mikä tapahtuikin varsin pian. Vuonna 1869 vain kaksi naista ja yksi mies olivat jäljellä. Kun viimeinen tasmanialainen mies, William Lanneriksi kastettu mies kuoli 1869, brittiläiset kilpailevat lääkäriryhmät kaivoivat vuorotellen Lannerin ylös, leikkelivät hänestä osia ja hautasivat jälleen. Tri Crowther irrotti pää, tri Stokell kädet ja jalat ja joku muu korvat ja nenän muistoesineiksi. Viimeinen tasmanialainen nainen, Truganini kuoli 1876. Hänen luustonsa oli esillä yleisölle Tasmanian museossa vuoteen 1947 asti ja nähtävillä vain tutkijoille vuoteen 1976 kunnes Truganinin ruumis hänen omasta pyynnöstään poltettiin ja tuhka ripoteltiin mereen. Entä mitä tupakkamassilla on tekemistä tämän kansanmurhan kanssa? Sitä, että irvokkaana loppunäytöksenä kansanmurhalle kunnianarvoisa tohtori Stokell teki viimeisen tasmanialaisen miehen ihosta tupakkamassin itselleen.

Kaksi pilveä

Diamondin mukaan ihmisen tulevaisuuden yllä on kaksi uhkaavaa pilveä: ydinsodan uhka ja ympäristön tuhoutumisen uhka. Diamond esittää, että yksi merkittävä syy ympäristön tuhoutumiseen voi olla meneillään oleva ja ihmisen aiheuttama eliölajien massasukupuutto. Tämä alati kiihtyvä kehitys lähti käyntiin joskus 50 000 vuotta sitten ja tulee saavuttamaan huippunsa lastemme elinaikana. Eräs arvio on, että 30 miljoonasta lajista kuolee sukupuuttoon seuraavan 100 vuoden aikana 150 000 lajia vuodessa ja 17 lajia tunnissa. Luonnonoloissa esimerkiksi lintuja kuolee vähemmän kuin yksi laji vuosisadassa, kun ihmisen aiheuttama vauhti on vähintään 200 lajia vuosisadassa. Diamondin mukaan sukupuuttokriisin vähättely sillä perusteella, että sukupuutto on luonnollista, on sama kuin kansanmurhan vähättely sillä perusteella, että kuolema on jokaisen ihmisen kohtalo.

Diamondin omin sanoin:

”Emmekö voi säilyttää vain ne lajit, joita tarvitsemme ja antaa loppujen kuolla sukupuuttoon? Emme tietenkään, koska myös tarvitsemamme lajit ovat riippuvaisia muista lajeista. …ekologinen dominorivi on aivan liian monimutkainen sen päättelemiseksi, mistä palikoista voidaan luopua.”

Vaikea yhtälö

Ihmisen tulevaisuus on vaikean yhtälön takana. Siinä yhtälössä muuttujina ovat mm. ihmisen kyky yhteistyöhön, kyky rakastaa muita ihmisiä ja muuta luontoa, kyky hämmästyttäviin teknisiin suorituksiin ja oppimiseen. Toisaalta yhtälössä ovat myös ihmisen taipumus vieraskammoon, kansanmurhiin, kyltymättömään ruokahaluun ja olla oppimatta menneistä virheistään. Yhtälössä on tietysti myös itse luonnon kokonaisuus, ilmasto, muut eliölajit ja luonnon kyky toipua sille antamastamme iskusta. Mitkä voimat lopulta ratkaisevat meidän tulevaisuuden? Rakentavat vai tuhoavat yhtälön osat? Pääseekö kolmas simpanssi viimein vieraskammostaan, oppiiko hän hallitsemaan omaa ruokahaluaan, onnistuuko hän rakentamaan kestävän maailman, jossa tulevaisuuden 9 miljardia ihmistä pystyvät elämään vähintään tyydyttävää elämää rinnakkain muiden eliöiden kanssa – myös niiden kahden muun simpanssin? Pahalta näyttää, mutta olisi hirveä virhe, jos emme edes yrittäisi muuttaa nykyistä tuhon suuntaa.

Kirjoittanut Peter A. Postol | marraskuu 14, 2010

Slow – elä hitaammin!

Aamu karpalosuolla

’Riittää jo’ kirjan jälkeen minuun on eniten puraissut Carl Honorén kirja ’Slow – elä hitaammin. Manifesti verkkaisen elämän puolesta.’ (Bazar Kustannus 2006, suomentaja Outi Huovinen). Tuon kirjan jälkeen oli aivan pakko hidastaa omaakin elämää.

Elämässä on kyse enemmästä kuin vain mahdollisimman suuren nopeuden tavoittelusta (Gandhi)

Aikasairaat

Honoré kuvaa tarkkasilmäisesti miten nykyihmisiä jäytävä aikasairaus ilmenee eri elämänalueilla. Työelämästä on tullut yhä kiireisempää, ateriat syödään hotkaisemalla, liikenteessä jalka painaa raskaana kaasupolkimella ja vapaa-ajallakin singahdetaan kuin mielipuolet harrastuksesta ja viihdepläjäyksestä toiseen. Kirjassa kerrotaan eräästä pilapiirroksesta, joka kuvaa nykyajan vimmaa varsin oivaltavasti. Siinä kaksi pikkutyttöä seisoo pysäkillä ja kummallakin on kädessään paksu kalenteri. Toinen heistä sanoo: ”Hyvä on, minä siirrän baletin tuntia aiemmaksi, menen voimistelutunnille joskus toiste ja peruutan pianotunnin. Sinä siirrät viulutunnin torstaiksi ja jätät jalkapalloharjoitukset väliin. Silloin meillä on keskiviikkona 16. päivänä aikaa leikkiä klo 15.15–15.45.”

Ajaton virta

Hidas on kaunista

Honorén oma kiinnostus tahdin hidastamiseen syttyi viimeistään silloin, kun hän huomasi, ettei hänellä ole kunnolla aikaa eli kärsivällisyyttä lukea lapselleen edes kunnollista iltasatua. Huonon omatunnon pistoksen innoittamana (?) hän ryhtyi tutkimaan elämän hidastamisen mahdollisuuksia ja virtauksia kaikilla elämänalueilla. Kirjoittaja tuli huomaamaan, että kiireisen tohotuksen pinnan alla kyti vielä melko pieniä, mutta voimakkaita arjen ja vapaa-ajan hidastamiseen pyrkiviä vastavirtoja. Tutkimusmatkallaan hän tutustui mm. Slow Food liikkeeseen, Joogaan, Maailman torkkujärjestöön, hitaaseen musiikkiin ja hitaan työnteon tehokkuuteen. Käyn seuraavassa läpi joitakin kirjan esittelemiä keinoja hidastaa vauhtia ja saada elämästä enemmän irti…tai no siis ei ehkä enempää…vaan syvempää.

Karkota kiire pois ruokapöydästä

”Ruokapöydän nautinnot ovat kaikkia varten, kaikkien maiden ihmisiä varten ja kaikkia historian jaksoja ja yhteiskuntaluokkia varten. Ne voivat olla osa kaikkia muita nautintojamme, ja ne kestävät pisimpään ja lohduttavat meitä kun muut nautinnot eivät enää ole ulottuvillamme.” (’Maun fysiologia’, Anthelme Brilliant-Savarian 1825)

Minä joudun myöntämään karun tosiasian: minä olen pahimman laatuinen yksin hotkiva tankkaajatyyppi, joka ahmii ruokansa ja maistaa lähinnä vain sen, oliko annoksessa riittävästi suolaa vai ei. Siksi se osa kirjasta, joka käsitteli ruoasta nauttimisen taitoa, kolahti minuun syvimmin. Hitaamman ruoan ja syömisen filosofia on vastaanpanematon: ruoasta ja ruokaseurasta pitää osata nauttia ja niistä nauttii eniten, kun valmistaa ruokansa itse hyvistä ja paikallisista aineksista, maistelee ruokansa kunnolla ja antaa aikaa ja huomiota läheisilleen.

Kriittinen pohdiskelija voisi moittia Slow Foodin kannattajia elistitisiksi ja viitata tällä mm. siihen, että suuri osa maailman väestöstä ei saa riittävän monipuolista ruokaa ja ruoan makunautinnot eivät voisi olla kauempana heidän tärkeysjärjestyksessään. Vaikea olla eri mieltä tästä, mutta koska me kumminkin tulemme aina syömään jotakin ja joidenkin kanssa niin kauan kuin olemme elossa, miksi emme nauttisi ruoasta ja syömisestä mitä sitten syömmekin ja missä. Kaikilla tavallisimmillakin ruoka-aineilla on makueroja. Esimerkiksi peruna ei ole vain perunaa, vaan Bitjeä, Rosamundaa, Lapin puikulaa, Van Goghia jne.

Vihreä kaupunki

Hitaat kaupungit

Slow Food – liikkeen innoittamana Bran kaupunki ja joitakin muitakin kaupunkeja Italiassa on julistautunut hitaiksi kaupungeiksi. Slow City – julistuksessa on 55 lupausta, mm. melun vähentäminen, viheralueiden lisääminen, paikallisten tuotteiden ja niitä suosivien torien, kauppojen ja ravintoloiden tukeminen sekä hyvän naapurihengen levittäminen. Bran kaupunki on mm. lisännyt kävelykatuja, kieltänyt räikeät neonvalot sekä varannut parhaat liiketilat käsityöläiskaupoille. Lisäksi kaikki pienet kaupat ovat kiinni tostaisin ja sunnuntaisin liiallisen työnteon välttämiseksi ja italialaisten perinteiden noudattamiseksi.

Kaupungin kiire aiheutuu keskeisiltä osin liikenteestä ja kaikki mikä vähentää moottoreilla liikkumista ja vauhtia, vähentää myös kiirettä. Autojen ja yhteisöjen välillä on tutkimusten mukaan suora korrelaatio: mitä vähemmän liikennettä jonkin alueen läpi kulkee ja mitä hitaammin se kulkee, sitä enemmän sosiaalisia kontakteja asukkaiden välillä on. Sitä paitsi, mitä rauhallisemmin ajaa, sen turvallisempaa ja rauhoittavampaa se on itselle ja muille.

Mieli ja keho

Honorén mukaan meihin kohdistuu tänä päivänä paine ajatella nopeasti. Tutkimukset kertovat, että aivot ajattelevat kahdella tavalla. Nopea ajattelu on rationaalista, analyyttistä, suoraviivaista ja loogista. Nopea ajattelu tuottaa selviä ratkaisuja tarkasti määriteltyihin ongelmiin. Hidas ajattelu on taas intuitiivista, epämääräistä ja luovaa. Ajattelemme hitaasti, kun emme ole paineen alla ja kun meillä on aikaa antaa ajatusten hautautua omassa tahdissaan. Sellainen ajattelu tuottaa Honorén mukaan oivalluksia ja ymmärrystä. Kirjan mukaan rentoutuminen saa ihmisen ajattelemaan hitaasti. Tutkimusten mukaan ihmiset ajattelevat luovemmin, kun he ovat rauhallisia ja kiireettömiä eivätkä ole stressaantuneita.

Mielen rauhoittamisen keinoja Honoré kuvaa useita. Perinteisen luonnossa käveleskelyn lisäksi, rauhoittua voi mm. meditoimalla, harrastamalla pilatesta ja joogaamalla. Erityisen kiintoisa väite on se, että tekemällä kuntosalilaitteiden liikkeet erityisen hitaasti ns. Super Slow -menetelmällä, saa sekä harjoituksen tehoa nostettua, että mielen rauhoittumaan. Super Slow – harrastaja käyttää 20 sekuntia painojen nostamiseen ja alas laskemiseen, toisin kuin tavalliset painonnostajat, jotka käyttävät siihen vain kuusi sekuntia. Honorén mukaan hidas harjoittelu vie hyvin vähän aikaa (!). Harjoitus on niin rankka, ettei se koskaan kestä 20 minuuttia pidempää – ja aloittelijoiden täytyy levätä 3-5 päivää harjoitusten välillä ja kokeneempien harrastajien vielä pidempään (!). Nuo huutomerkit ovat pojaltani, jonka mielestä homma haiskahtaa pahasti ostosteeveen mainokselta. Mene ja tiedä, tai paremminkin kokeile ja tiedä.

Äkkipysähdys ikkunaan

Aikaa kuunnella

Lääkärin vastaanotto on paikka, jossa haluaisimme tulla kunnolla kuulluiksi. Itse kullakin on varmaan kokemuksia kiireisistä lääkäreistä, jolla ei ollut aikaa kuunnella, mitä meillä oli sydämellä. Honorén mukaan maailmassa, jossa jokainen sekunti on tärkeä, me kaikki haluamme, että meidät diagnosoidaan, hoidetaan ja parannetaan mahdollisimman nopeasti. Monesti olisi kuitenkin hyvä, että lääkäri käyttäisi enemmän aikaa potilaansa vaivojen tarkasteluun. Joissakin tapauksissa perinteinen lääkehoito ei ole riittävää, vaan erilaisista vaihtoehtohoidoista voisi olla paljon apua. Monissa hoidoissa rentoutuminen on keskeisestä. Se alentaa verenpainetta ja lievittää kipua, ahdistusta ja masennusta sekä kannustaa hoidettavia muuttamaan elämänrytminsä tasapainoiseksi. Brittiläinen psykologi Ingrid Collins sanoo: ”Kun potilaille antaa aikaa ja huomiota, he pystyvät rentoutumaan ja antamaan hoidon tapahtua”.

Honorén mukaan lääketieteen maailma alkaa hyväksyä sen kokonaisvaltaisen ajatuksen, että ihmisen henkinen tila voi vaikuttaa hänen fyysiseen hyvinvointiinsa. Oma suosikkini on jo pitkään ollut viittaus siihen tutkimukseen, jossa sairaalassa luontonäkymästä nauttivat potilaat toipuivat nopeammin leikkauksista kuin ne, joilla näkymä oli sisäpihalle. En ole koskaan tätä tutkimusta nähnyt, mutta Honorén kirjassa kerrotaan, että se olisi tehty Texasin A&M –yliopistossa. Toinen aiheeseen liittyvä tutkimus on muistaakseni tehty jossain vankilassa. Ne vangit, joiden kaltereiden välistä näki luontoa, kävivät sairastuvalla harvemmin kuin ne, joiden maisemana oli tiilinen tai muu ankea sisäpiha.

Vähemmän työntekoa

Samaan aikaan kun moni on kokonaan vailla työtä, vielä useampi viettää suuren osan valveilla olostaan tehden liian paljon työtä, jota ei haluaisi, ostaakseen tavaroita, joita ei tarvitse. Mielipidetutkimusten mukaan kaikkialla, erityisesti maissa, joissa työpäivät ovat pisimpiä, ihmiset haluaisivat käyttää vähemmän aikaa työntekoon. Erään kansainvälisen tutkimuksen mukaan 70 % työväestöstä 27 maassa halusi enemmän tasapainoa työn ja muun elämän välille.

Työtuntejaan vähentävien ihmisten talous kärsii Honorén mukaan usein vähemmän kuin mitä he ovat olettaneet. Kun ihmiset käyttävät vähemmän aikaa työntekoon, he myös käyttävät vähemmän rahaa asioihin, jotka tekevät työnteon mahdolliseksi: työmatkoihin, pysäköintiin, ulkona syömiseen, kahviin, valmisruokaan, lasten päivähoitoon ja itsensä lohduttamiseen ja palkitsemiseen shoppailemalla. Pienemmistä tuloista maksetaan myös pienemmät verot. Työajan lyhentämisestä voi olla hyötyä myös työnantajille kun työntekijöiden todellinen tehokkuus lisääntyy. Monet viettävät työpaikalla paljon aikaa ja ovat näennäisen tehokkaita. Työaikaa haaskaantuu kuitenkin paljon toisarvoisiin asioihin, kuten turhiin kokouksiin.

Yksi hilpeimpiä löytöjä kirjassa oli Maailman Torkkujärjestö. Kirjassa ei oikein kunnolla esitellä ko. järjestön toimintaa, mutta eiköhän nimi kerro ainakin tavoitteesta. Iltapäivätorkkujen ystävänä oli myös hauska lukea, että vannoutuneita nokosten ystäviä ovat olleet mm. Napoleon, Tomas Edison ja Johannes Brahms. Winston Churchill on kuulemma joskus puolustanut iltapäivätorkkuja kaunopuheisesti: Älkää luulko, että tekisitte vähemmän töitä jos nukkuisitte päivällä. Se on typerä luulo, jota pitävät yllä mielikuvituksettomat hölmöt. Saatte aikaan enemmän. Teette päivässä töitä kahden edestä – no, ainakin puolentoista”.

Paksusammalkuusikko

Enemmän vapaata aikaa

Filosofi Bertrand Russell ennusti, että monet käyttäisivät ylimääräisen vapaa-ajan itsensä kehittämiseen: he lukisivat ja opiskelisivat tai alkaisivat harrastaa lempeitä ja pohdiskelua edistäviä harrastuksia, kuten kalastusta, puutarhanhoitoa ja maalausta. Esseessään ’In Praise of Idleness’ vuodelta 1935 hän kirjoitti, että neljän tunnin työpäivä tekisi meistä ystävällisiä, vähemmän häijyjä ja vähemmän epäluuloisia. Vapaa-aikaa olisi niin paljon, että elämä olisi lempeää, hidasta ja sivistynyttä. Näin ei kuitenkaan ole valitettavasti yleisesti tapahtunut, vaan kiire on tunkeutunut myös vapaa-ajalle – kelle sitä on ja onhan sitä joillakin. Osa ihmisistä käyttää sentään yhä suuremman osan vapaa-ajastaan hitaisiin ja pohdiskelua edistäviin harrastuksiin kuten puutarhanhoitoon, lukemiseen, taiteisiin ja käsitöihin. Honorén mukaan mm. käsitöiden nouseva suosio liittyy hitaan ja suorastaan meditoivan työskentelyn lisäksi kyllästymiseen teollisuuden persoonattomiin tusinatuotteisiin. Eläköön uniikkikappaleet!

Hidastamisajatus on levinnyt myös musiikkiin, jossa Tempo Giustosta on tullut uusi käsite. Alun perin termillä tarkoitettiin oikea aikaista tai oikeaa rytmiä, mutta nyt se on laajentunut tarkoittamaan sitä, että ihmisen tulisi elää oman sisäisen luonnollisen rytminsä, vaikkapa sydämen lyöntirytminsä mukaan. Eräät muusikot väittävät, että 1900 -lukua edeltävä musiikki soitetaan nykyisin liian nopealla temmolla, joka hukkaa alkuperäisen musiikin hienot nyanssit. Eräiden mukaan se pitäisi soittaa puolella nopeudesta kuin mitä tavallisesti tehdään. Näin jokaisen nuotin tai soinnun koko syvyys tulisi koettua.

Kasvusilmut odottavat kevättä

Kasvaminen ja nopeus

Yhä useampi lapsi ja nuori ahmii itsensä koulutyöllä ja ”kehittävillä” harrastuksilla (voisiko tätä kutsua oppimisbulimiaksi?). Heidän elämä saattaa olla täynnä pelkkää suorittamista ja oman kehityksensä kiihdyttämistä. Harwardin yliopiston dekaani Harry Lewis on perustellut, miksi yliopistosta ja elämästä saa enemmän irti tekemällä vähemmän. Hän pyytää opiskelijoitaan miettimään tarkkaan, kannattaako tutkinto hankkia mahdollisimman nopeasti, sillä monen asian syvälliseen omaksumiseen menee aikaa. Hän varoittaa myös haalimasta liikaa harrastuksia ja luottamustehtäviä, jos niin tekemällä joutuu toimimaan jatkuvasti ylikierroksilla. Lewisin mukaan on paljon parempi tehdä vähemmän asioita, jolloin niistä on aikaa saada jotain irti. Joutilaisuus ja hitaus ovat välttämätön osa tehokasta ajattelua.

Honorén mukaan yhä useammat lapset kärsivät kiireisen elämän seurauksista. Jopa viisivuotiailla lapsilla on stressin aiheuttamia vatsavaivoja, päänsärkyä, unettomuutta, masennusta ja syömishäiriöitä. Aikuisten tavoin monet lapset nukkuvat nykyään liian vähän. Unenpuute voi tehdä lapsista kiukkuisia, levottomia ja kärsimättömiä. Lapsipsykologian professori Kathy Hirsh-Pasek Temple –yliopistosta testasi 120 amerikkalaista esikouluikäistä lasta. Puolet lapsista oli päiväkodissa, joissa oppiminen tapahtui pitkälti sosiaalisen kanssakäymisen ja leikin avulla. Loput lapset olivat päiväkodeissa, joissa lapsia hoputettiin omaksumaan koulumainen oppimistapa ja joissa suoritukset olivat tärkeitä. Hirsh-Pasekin tutkimuksen perusteella rennommassa ja hitaammassa ympäristössä olleet lapset olivat vähemmän ahdistuneita ja oppimishaluisempia ja kykenivät paremmin itsenäiseen ajatteluun.

Pyrkimys antaa lapsille heidän lapsuutensa takaisin juontaa juurensa teollisen vallankumouksen ajalle. Ranskalainen romantiikan ajan filosofi Jean-Jacques Rousseu kuvasi kirjassaan ´Emile´ luonnonmukaista lastenkasvatusta (hieno ajattelija, vaikka hän taisikin jättää omat lapsensa hieman heitteille). Siinä luonnonläheisyydellä oli keskeinen osa lapsen kasvua. Rousseau kritisoi näkemystä, että lapsi olisi pieni aikuinen ja että lapsia tulisi myös kohdella kuin aikuisia. Rousseau: ”Lapsuudella on oma tapansa nähdä, ajatella ja tuntea, eikä mikään ole typerämpää kuin yrittää korvata heidän tapansa omillamme”.

Oman sisäisen rytmin löytäminen

Honorén mukaan tunne siitä, että elämästämme puuttuu jotakin, tukee maailmanlaajuista hitauden kaipuuta. Honoré kirjoittaa, että monien mielestä vauhdin hidastamisessa on hengellinen puoli, kun toisten mielestä ei. Slow-liikkeen sisälle mahtuvat nämä molemmat näkemykset. Eräs vauhdin hidastamisen hienoista vaikutuksista on Honorén mukaan, että sen myötä saadaan takaisin aika ja tyyneys, jota tarvitaan mielekkäiden yhteyksien luomiseen muiden ihmisten, kulttuurin, työn, luonnon, oman ruumiimme ja mielemme kanssa. Jotkut sanovat sitä paremmaksi elämäksi, toiset hengellisyydeksi.

Loppukirjoitus

Jo pelkkä Slow -kirjan lukeminen ja siinä esitettyjen ajatusten ajatteleminen sai minut rauhoittumaan ja hyvälle tuulelle. Mieleeni tuli muuan televisiodokumentti vuosien takaa, jossa kauhtunutta samettitakkia kantavaa, olutlasia hörppivää tanskalaista Laiskojen yhdistyksen aktiivia (!) haastateltiin laiskuus- ja ahkeruusasioista. Kyseinen rento heppu esitteli vastaansanomattomasti laiskuuden auvoisuutta ja liiallisen kiireen ja ahkeruuden turmiollisuutta. Mies oli laiskuudessaan selvästi aikaansa edellä. Huvittavana yksityiskohtana tämä laiskuusaktiivi kertoi, että heidän oli välillä vaikea saada yhdistyksen kokouksia päätösvaltaisiksi kun porukka ei viitsinyt tulla kokouksiin..

Kun on hento reppu, on helppo olla rento heppu (pakinoitsija Olli)

Tämä pakinoitsija Ollin sutkautus on yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokas. Sutkautuksen voi tietysti käsittää ironisesti siten, että kellä ei ole älliä tai vastuuta, ei ole myöskään paineita. Toisaalta sen voi ajatella niin, että kun olet poistanut repustasi turhat paineet ja jonninjoutavuudet, voit kulkea elämäsi polkuja kevyemmällä askeleella. Eikö kuulostakin houkuttelevalta!

Ensilumi

Kirjoittanut Peter A. Postol | marraskuu 10, 2010

What if?

Kirjoittanut Peter A. Postol | lokakuu 3, 2010

Hengissä selviämisen taito

Viime kesän rajuilmojen aiheuttamat sähkökatkokset saivat monet suomalaiset miettimään, miten selviytyä jopa viikkoja kestävien sähkökatkosten aikana. Nyky-yhteiskunta onkin hyvin haavoittuvainen luonnonmullistusten ja myös ihmisten aiheuttamien katastrofien edessä. Monissa kotitalouksissa lämpö ja vesi lakkaavat virtaamasta, eivätkä jääkaapit tai valot toimi, kun elektronivirta pistokkeisiin hyytyy. Täällä maaseudulla voi yleensä usein sentään lämmittää taloa puilla ja ehkäpä hakea talousvettä läheisestä vesistöstä tai kaivosta. Kaupungin asukkaat ovat sen sijaan täysin kytköksissä paikallisen lämpövoimalan ja vesilaitoksen toimintaan. Vesilaitoksilla on yleensä öljyllä toimivat varageneraattorit, mutta laajamittainen sähkökatkos kylmentää patterit ja pimentää talot.

Pulassa

Harva ihminen tulee tänä päivänä ajatelleeksi täällä hyvinvoinnin keskellä, kuinka haavoittuvaisia me oikeasti olemme kriiseille. Useimmille meistä nuo kriisit tapahtuvat muille maapallon ihmisille ja ”siellä jossakin”. Eihän meille täällä turvallisessa Suomessa voi mitään sattua, eihän? Kauppamme pursuavat ylenpalttisesti syötävää kaikkialta maapallolta ja niin on ollut lähes kaikkien nykyisin elävien suomalaisten elinaikana. Vain yli 70-vuotiaat muistavat, että aina ei ole näin ollut.

Ruoasta oli viimeksi pulaa näillä leveysasteilla toisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeen. Silloinen Suomi selvisi sillä, että joka nimessä ja notkossa oli vähintäänkin mummon perunamaa. Silloin suurin osa väestöstä eli maaseudulla, he osasivat viljellä maata ja osasivat muutenkin yhtä sun toista käytännöllistä. Nyt mökeillä ei ole kuin narsisseja, eikä suurin osa ihmisistä osaa kovinkaan monia käytännöllisiä taitoja kuten puunkaatoa. Kaikki, ruokaa myöten ostetaan kaupasta. Sitten vielä kitistään maatalouden tukiaisista ja päivitellään kuinka leveästi maajussit elävät tuottavaa työtä tekevien kustannuksella.

Eriasteisia kriisejä

Tämä nykyinen kulutusonnelan jakso on ollut vain lyhyt aika ihmisen historiassa ja se on tehnyt meistä avuttomia pitämään huolta itsestämme pienenkin kriisin uhatessa. Näitä kriisejä on ja voi olla tietysti hyvin monenlaisia. Jo työttömäksi joutuminen tai muu henkilökohtainen taloudellinen takaisku voi tuntua kirpakkaasti yksittäiseen talouteen. Ja silloin tarvitaan taitoja elää niukasti ja vain välttämätön kuluttaen. Näistä taidoista voisi olla hyötyä sitten kun se iso kriisi osuu kohdalle. Muutaman viikon sähkökatkos voi olla koettelemus kylmässä ja pimeässä mökissä, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, kun ruoka, lämpö ja puhdas vesi alkavat oikeasti loppua, eikä ole tietoa mistä niitä voisi hankkia lisää.

Suurten nälkävuosien varjo

Toisin kuin monet luulevat, Suomessa on varmuusvarastoissa vain noin puolen vuoden tai vuoden verran viljaa. Jonkin verran jyviä on tietysti myös maanviljelijöiden laareissa. Tämän lisäksi elintarviketeollisuudesta, kauppojen hyllyiltä ja maahantuojilta löytyy muutamaksi kuukaudeksi, pilttiä, elovenaa ja muuta särvintä. Missään tapauksessa kansallinen ruokaturva ei riitä kovinkaan paljoa vuotta pidemmäksi ajaksi. Jos ruoan tuotanto loppuisi tähän lokakuun alkuun vuonna 2010, eikä tuontia pystyttäisi järjestämään, vuoden 2011 joululla olisi tarjottavanaan pelkkää kurjuutta. Nälkäkuolemat palaisivat jälleen näille seuduille oltuaan poissa yli 140 vuotta. Viimeisimmät suuret nälkävuodet koettiin Suomessa nimittäin 1866-1868. Silloin nälkään ja nälän aiheuttamiin tauteihin kuoli noin 150 000 ihmistä, joka oli noin 8 % väestöstä. Jos 1868 ei olisi saatu kunnon satoa, tuho olisi ollut vielä paljon kauheampi.

Toisin kuin silloin 1800-luvun lopussa, tänä päivänä Suomi ei ole yksin. Jos meille tulee katovuosi tai katovuosia, meillä on valuuttaa ostaa syötävää muualta maailmasta. Näin tietenkin silloin, jos luonnonmullistusten tai muiden katastrofien aiheuttama kato koskettaa vain pientä aluetta maapallolla. Hyvällä tuurilla näin käy, mutta mikään ei takaa, että meillä olisi hyvä tuuri. Ilmastonmuutos, luonnonkatastrofit (kuten supertulivuorien purkaukset) tai muut katastrofit voivat lamauttaa suuremman alueen maatalouden, jolloin myöskään maailmankauppa ei välttämättä enää toimisi kuten tänään. Laaja-alaisen katastrofin tapahtuessa kukin valtio pyrkii pitämään huolen omien kansalaistensa ruokkimisesta. Ylijäämäruokaa ei silloin riitä myytäväksi – ei vaikka siitä oltaisi valmiita maksamaan mitä tahansa. Jo tällä hetkellä ihmiskunta kävelee hyvin ohuella lankulla ja alueellisissa ruokakriiseissä kuolee paljon ihmisiä ihan perinteiseen nälkään. Ongelmana näissä on tosin useimmiten se, että apua ei saada perille. Kun maapallon väestö kuitenkin jatkaa edelleen kasvuaan sinne 9 miljardiin, niin näyttää selvältä, että ruoka ei tule riittämään kaikille – ei varsinkaan suuremmissa katastrofeissa.

Maatalouden järjetön alasajo

Tästä syystä on kylmäävää kuulla ja lukea, että maataloutta ei pitäisi tukea ja että maatalous pitäisi alistaa samanlaiseen kilpailuun kuin muutkin alat jne. Voi olla, että me voisimme sijoittaa maatalouden tukemisesta säästyneet varat lyhytaikaisesti ”tuottavampiin” kohteisiin ja syödä halvemmalla tuotettua ruokaa vaikkapa Australiasta. On hyvä kuitenkin muistaa, että rahaa, tietokoneita ja autoja ei voi syödä sitten kun ruokapula on päällä. Eikä ruokapula kerro itsestään kovinkaan paljon etukäteen.

Vallalla näyttäisi olevan ajattelu, että maamme ruokahuollon turvaamiseen riittää se, että jäljelle jää kourallinen suurviljelijöitä, jotka viljelevät osaa pelloista ja pitävät loput pellot viljelykunnossa suurella konekalustolla ja palkkatyövoimalla. Ja kun tarvetta ilmenee, koko alaa viljellään ruoan tuottamiseksi. Mutta mistä otetaan ammattitaitoiset viljelijät siinä vaiheessa kun muutama suurviljelijä ei riitä? Kysynnän ja tarjonnan laki toimii liian hitaasti, kun nälkä kurnii jo vatsassa.

Öljyyn ja väkilannoitteisiin pohjaava maatalous saattaa muutenkin olla tulossa tiensä päähän, kun öljystä ja fosforista tulee niukkuustuotteita. Öljy voitanee korvata muilla energianlähteillä, mutta on vaikea nähdä, mistä otetaan riittävästi fosforia maapallon kasvavan väestön ruokkimiseksi. Väkilannoitteiden fosfori on korvattava ottamalla fosforia kaikkialta mistä sitä voidaan saada: ihmislannasta, kasvimassasta, järvien pohjalta jne. Tämäkin vaatii työvoimaa, jota nyt ajetaan pois maaseudulta.

Globaali katastrofi

Uskon, että on vain ajan kysymys, milloin maailmanlaajuinen katastrofi iskee. Vahvimmalta ehdokkaalta näyttää tällä hetkellä ilmastonmuutoksesta johtuvan kuivuuden aiheuttamat tuhot mm. Afrikassa ja Aasiassa. Ja kuten aina nälänhädissä, ihmiset lähtevät liikkeelle. Silloin kysymys ei ehkä ole enää tuhansista tai sadoista tuhansista ihmisistä, vaan miljoonista tai jopa kymmenistä miljoonista. Kun maapallo jo nyt keikkuu kantokykynsä rajoilla, on mieletön riski leikkiä ilmastolla. Näin me kuitenkin nyt teemme. Olemmeko valmiita vastaanottamaan nälkäpakolaisia? Ja kuinka monia?  Jos ottaa huomioon sen, että suomalainen elintaso on muiden länsimaiden tapaan korkeinta maailmassa, meillä on myös parhaimmat mahdollisuudet ottaa vastaan näitä mahdollisia ilmasto- ja nälkäpakolaisia. Tietenkin sillä rajoituksella, mitä maamme pellot, metsät ja vedet voisivat elättää.

Selviytymisen edellytykset

Lienee selvää, että emme voi selviytyä 9 miljardin ihmisen maailmassa nykyisellä länsimaisella kulutustasollamme. Kaikkea materiaalista on kulutettava vähemmän: öljyä, ruokaa, rautaa, puuta jne. Siirtyminen kasvissyöntiin auttaa paljon, samoin polkupyörien päälle. Selviytymistä auttaa myös se, että mahdollisimman moni ottaa jälleen vastuulleen omista perustarpeista, kuten ruoan kasvattamisesta ja keräämisestä huolehtimisen. On ollut hienoa nähdä kuinka Kaukoidästä tulleet vierastyöläiset keräävät metsistämme marjoja ja tekevät ”roskakaloiksi” alentamistamme särjistä ja lahnoista ruokaa, ihmisille. Heiltä meidän pitäisi oppia selviytymistaitoja, ei surkutella heidän kurjaa asemaansa (mikä sekin voi olla kyllä joissakin tapauksissa paikallaan). Ihmisellä, joka osaa tuottaa oman ruokansa ja tehdä omat työkalunsa, on paremmat mahdollisuudet selviytyä, niin työttömyydestä kuin globaalista katastrofista kuin sillä, joka on ulkoistanut nämä asiat itsensä ulkopuolelle. Onneksi joukossamme on mm. näitä todellisia thaimaalaisia ja vietnamilaisia selviytyjiä. Ensimmäisenä yhteisen selviytymisen askeleena meidän tulisi kysyä itseltämme, keitä olemme ”me” – ja onko ”heitä” enää ollenkaan.

Kirjoittanut Peter A. Postol | syyskuu 10, 2010

Ilmastonmuutoksen kieltäjien maailma

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se sitkeys ja vimma millä ns. ilmastoskeptikot jaksavat kieltää sen, että ihmisen toimilla, lähinnä kasvihuonekaasupäästöillä olisi vaikutusta nykyiseen ilmaston lämpenemiseen – tai että ilmasto olisi ylipäätään lämpenemässä. En lähde tässä perustelemaan omaa kantaani kysymykseen muuten kuin että jos ylivoimainen enemmistö maailman ilmastotutkijoista ja kaikki merkittävät alan tutkimuslaitokset ovat sitä mieltä, että ilmasto lämpenee ja ihminen on sen pääasiallinen aiheuttaja, niin minä luotan, että näin on. Toisin sanoin sanottuna asiasta on konsensus eli yksimielisyys ja minä luotan siihen. Jos joku tutkija sitten pystyy muuta osoittamaan, käännän kelkkani sitten kun tieteen valtavirtakin sen tekee. Toistaiseksi tästä ei ole merkkejä, vaan päinvastoin. Ilmaston lämpenemisen merkit ja syyt ovat selvempiä kuin koskaan. Mutta ei nettikeskusteluissa, sillä siellä pätevät toisenlaiset luonnonlait.

Netti pullollaan erilaisia kieltäjiä

Siinä missä ilmastoväittely (itse perusasiasta) on tieteellisillä foorumeilla hiipunut tai keskittynyt ilmiötä kuvaaviin yksityiskohtiin, ilmastointtäminen on roihunnut jo muutaman vuoden nettiblogeissa. Siellä kielletään ihan kaikki. Lämpötilamittausten luotettavuus, mittaajien luotettavuus, tutkimuslaitosten luotettavuus, se että olisi lämmennyt, se että lämpeneminen aiheutuisi ihmisestä, se että lämpeneminen jatkuisi, se että lämpeneminen olisi haitallista jne. Vain yksi ”skeptinen” argumentti loistaa poissaolollaan: se että ilmiölle ei voisi enää tehdä mitään. Ehkä senkin aika vielä koittaa kun vesi huuhtelee skeptikkojen portaita.

Sitä keitä nämä kieltäjät ovat, on vaikea tietää. Useimmat heistä kirjoittavat nimimerkin takaa. Vain osa kirjoittaa omalla nimellään ja heillä ainakin tuntuu usein olevan muutamia yhteisiä tekijöitä. He ovat usein korkeasti koulutettuja, pääasiassa tekniikan alalta ja – kuinka ollakaan miehiä. Sen mitä olen ymmärtänyt, nimimerkin takana kirjoittavat lienevät myös pääasiassa (?) tekniikan alan ihmisiä eli lähinnä insinöörejä ja diplomi-insinöörejä – ehkä myös matemaatikkoja, kemistejä tms.. Hyvin harvalla denialistilla lienee luonnontieteellinen tai tutkijan tausta, mutta se ei näytä estävän hyvinkin ”asiantuntevien” lausuntojen heittoa tästä hyvin monimutkaisesta ilmiökokonaisuudesta nimeltä ilmasto ja sen muuttuminen. Ehkä on niin, että mitä vähemmän lopulta tietää, sitä helpompaa on olla asiantuntija?

Ken härillä kyntää..

Suurin osa denialisteista ei selvästikään ole ilmastoasiantuntijoita. Joukossa on kuitenkin keskustelijoita, joilla on näkemystä ainakin oman alansa asioihin. Mediassa kommenttejaan on heitellyt ainakin geologi, lustotutkija, maantieteilijä, suotutkija jne. Jos ajattelija on kovin kapeakatseinen, vaarana on, että hän tarkastelee ilmiötä vain oman alansa näkökulmasta. Kapeakatseinen aurinkotutkija saattaa etsiä vastausta vain auringosta, lustotutkija vain oman alueensa puiden lustoista, geologi vain menneisyyden ilmastovaihteluista jne. Ken härillä kyntää, se häristä puhuu – eikä näe metsää lustoiltaan.

Kun joidenkin ns. tutkijoiden kirjoituksia lukee, ei voi olla ajattelematta, että kyseinen tutkija on tullut jollakin tavalla syrjäytetyksi (myös eläköitymisen seurauksena) alansa tiedemaailmasta ja sen terävimmästä kärjestä. Siksi hän yrittää kertoa erilaisella viestillään olevansa yhä olemassa ja ”terävissään”. Mediaan kirjoittaa myös joitakin, joiden tavoite denialismilleen on selvästi poliittinen.

Omnipotenssia…

Netissä kirjoittavissa denialisteissa on sekä kaiken tietäviä että kaiken kieltäjiä. ”Me emme voi tietää mitään” –asenne pulpahtaa silloin tällöin pintaan, mutta netin syviä vesiä hallitsee kuitenkin asenne ”minä tiedän missä asiassa omaa asiaansa ajavat tutkijat ovat väärässä”. Denialisti voi rytätä ilmastotutkijoiden ja tutkimuslaitosten vuosikymmenten työn kyseenalaistamalla milloin mitäkin yksityiskohtaa. Logiikalla ei ole silloin niin väliä, ei myöskään lähdekriittisyydellä. Hyvin harvoin, jos koskaan omaa kantaa todistamaan viitataan itse tutkimuksiin. Syyt tähän ovat ilmeisiä: asiantuntemus ei riitä, eikä niitä tutkimuksia edes juurikaan löydy. Tämä ei tietenkään estä tai hidasta denialistia, jonka käsitys omista kyvyistä on suuri – todella suuri.

….vai sittenkin vain huomion kipeyttä?

Osa denialistikirjoituksista on aika säälittäviä purkauksia ja tuntuukin, että kysymys on lähinnä syrjäytyneiden ihmisten huomion kipeydestä. Vähän samanlaiselta kuin niiden ihmisten teot, jotka rikkovat ikkunoita tai töhrivät junia herättääkseen muissa mielipahan reaktioita. Ja tietysti ovat vielä ne, joista on hienoa tuntea olevansa oikeassa asiassa, jossa lähes kaikki muut ovat väärässä. Sekalaiseen denialistiporukkaan mahtuvat myös ne, joita sykähdyttää kuvitella, että ilmastotutkimuksen takana on suuri kansainvälinen salaliitto, jonka missiona on alistaa kaikki valtiot ja ihmiset YK:n johtaman ”ilmastosyndikaatin” vallan alle. Nämä jälkimmäiset ovat tietysti sieltä ääripäästä.

Denialismin resepti ja lääkkeet siihen

Ilmastodenialismin resepti on hyvin yksinkertainen. Otetaan pari kupillista tieteellisiä käsitteitä, lisätään sekaan vähän asiaankuulumattomasti sekoitettua matematiikkaa ja fysiikkaa, vatkataan niistä epäjohdonmukaisia väitteitä, sekoitetaan muutama kerta ja kuorrutetaan yksinkertaistetuilla väittämillä. Valtavirran totuus torjutaan kieltämällä auktoriteettien olemassa olo ja vaatimalla valtavirralta epärealistisen täydellistä todistettavuutta.

Denialistia on hyvin vaikea ellei mahdotonta saada katsomaan asiaa toisesta näkökulmasta – hän on jo puolensa valinnut. Asia-argumentit eivät pure. Aina löytyy joku ”tutkija” tai bloggaaja, joka keksii kysyä ”vaikean” kysymyksen. Usein nuo kysymykset ovat vain niitä samoja vanhoja, jotka kiertävät nettisfäärissä uudestaan ja uudestaan. Denialisti ei halua oppia uutta, vaan voittaa kulloisenkin väittelyn. Siksi mikään määrä todisteita ei hänelle riitä. Aina löytyy uusi ”vaikea kysymys” tai ”vastatodiste”.

Osa kommentoijista suorastaan janoaa sitä, että he saavat kielteistä huomiota. He käyvät vimmaisen ankarasti kiinni esitettyihin todisteisiin ilmaston lämpenemisestä, mutta eivät näe malkaa samalla tavalla kirjoittavien ihmisten teksteissä, vaikka nämä olisivat räikeästi ristiriidassa heidän omien väitteidensä kanssa.

Onko yksikin denialisti liikaa?

Kannattaisiko denialisti vaieta kuoliaaksi? Tämä voisi olla paras tapa hiljentää tyhmimmät kommentit, mutta koska tyhmyys on nopeasti uusiutuva luonnonvara, se palaa takaisin aina uudelleen ja uudelleen. Vanha sanonta, että jos idea on tarpeeksi huono, se elää ikuisesti pätee tässä. Ehkä sittenkin on parasta vastata denialistisiin kommentteihin ystävällisen isällisen ja äidillisen asiallisesti. Ehkä kaikki toivo ei sittenkään ole vielä menetetty useimpien veijareiden osalta. Sitä paitsi ehkä on vain hyvä, että he kirjoittavat nimimerkin takaa. Sitten kun he ymmärtävät mistä on kysymys, he voivat tulla ulos kaapeistaan ja kertoa omilla nimillään muille denialisteille, miksi ilmastonmuutos on vakava asia ja miksi sille pitäisi tehdä paljonkin – ja nopeasti.

Denialismi on oikeasti vaarallinen ilmiö. Se antaa liian monille mahdollisuuden suhtautua ilmastonmuutokseen välinpitämättömästi. Onko yksikin denialisti sitten liikaa? No ehkä ei yksi tai edes muutama. Sallitaan tämä ilmastonarrin rooli muutamille, mutta vain muutamille. Eikö niin?

Kirjoittanut Peter A. Postol | Touko 28, 2010

Riittää jo

Englantilaisen toimittajan John Naishin kirja ”Riittää jo” (”Enough – Breaking Free From the World of More”) on piristävimpiä viime aikoina lukemiani kirjoja. Kirjan nimi kertoo jo paljon oleellista sen sisällöstä eli nyt riittää, eikä enää yhtään enempää, kiitos!

Riittävästi informaatiota

Naishin mukaan päällemme hyökyvä informaatiotulva saa meidät etsimään epätoivoisesti lisää informaatiota, jotta saisimme järjestystä tiedon kaaokseen. Yhä useampi meistä on pakonomaisesti toimivia, sekavasti ajattelevia ja ylensyöneitä infofriikkejä. Naishin mukaan tämä näkyy erityisen selvästi television maailmassa, jossa on tarjolla uutisia kellon ympäri ja jossa spekulointi, huhut, ei-tarinat ja trivia eivät lopu koskaan. Tällaisen tiedonvälityksen arkkityyppi on sadetakkiin pukeutunut mies, joka raportoi: ”Voin vahvistaa, että mitään ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi sanoin, ettei mitään ole tapahtunut.” Infoähkyn hoitoon Naish suosittaa mm. ryhtymisen datadieetille vähentämällä vaikkapa sähköpostin käyttöä tai luopumalla kännykästä (jonka Naish on itse tehnyt ilman että hänen maailmansa olisi romahtanut).

Riittävästi ruokaa

Yksi Britannian johtavia ruokahalun psykologian asiantuntijoista, Martin Yeomans toteaa kirjassa, että jos ruoka-annosta ei koota valmiiksi, me emme luonnostamme tiedä, koska syöminen pitää lopettaa. Yeomansin mukaan ruokahalumme on järjestelmä, joka kertoo meille, että meillä on ruoasta kova pula. Elämme elämämme olettaen, että meille tulee ihan kohta nälkä ja me syömme pitääksemme nälän loitolla. Ääriesimerkkejä tästä voi nähdä ravintoloissa, joita kutsutaan ”Syö niin paljon kuin jaksat”- paikoiksi. Ja niissä syödään todellakin paljon yli sen mitä tarvitaan. Naishilla on useita ohjeita pysyä ruuan suhteen riittävyydessä. Näitä ovat mm. nauttiminen ruoasta kiireettömästi, ruoka-aikojen pyhittäminen ja riittävä nukkuminen.

Riittävästi tavaraa

Tavaran hamuaminen on johtanut järjettömiin mittasuhteisiin. Esimerkiksi briteillä on nykyään tonnin painoinen kasa tarpeetonta tavaraa. Tämä on johtanut kokonaan uudenlaisen bisneksen syntymiseen: pienvarastoihin. Amerikassa pienvarastot tuottavat enemmän kuin maan elokuvateatterit tai musiikkibisnes. Ihmisten ei tarvitse edes olla varakkaita omistaakseen paljon roinaa – kolmannes Yhdysvaltain pienvarastoista on vuokrattu ihmisille, jotka ansaitsevat alle 18 500 euroa vuodessa. Autotallit, ullakot ja kellarit eivät yksinkertaisesti enää riitä. Naishin tärkeimpänä ohjeena on yksinkertaisesti, että älä osta – äläkä varsinkaan luotolla.

Riittävästi työtä

Naish kysyy, mikä on riittävyyden raja? Monet viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että tyytyväisenä elämiseen riittää rahamäärä, joka on hivenen maan mediaanitulon yläpuolella. Tutkijat haastattelivat ihmisiä kaikkialla maailmassa ja totesivat, että mitä suurempi palkka ihmisellä on, sitä enemmän hän valittaa aikapaineista. Tutkijat kuvaavat ongelmaa seuraavasti: kun ihmisillä on enemmän rahaa, he ovat taipuvaisia ajattelemaan, että he voisivat käyttää aikansa entistä paremmin, jolloin he huomaavat ajan arvon ja vihoittelevat kun eivät saa loihdittua sitä lisää. Tämä jatkuva harmittelu vaikuttaa heidän koko psyykeensä.  Naishin ratkaisuja ongelmaan ovat mm. fiksu vetelehtiminen, viekkaasti toimiminen (älä tee muiden töitä), osa-aikatyö eli työn jakaminen sekä vapaa-ajan viettäminen halvalla (ettei tarvitse tienata paljoa viettääkseen vapaa-aikaansa kalliisti).

Riittävästi valinnanvaraa

Tavaroiden myyjillä on eräs perverssi syy kaikkiin erilaisiin vaihtoehtoihin: nämä eriytyneet tuotteet saavat aikaan vaikutelman, ettei niitä ole saatavilla pitkään. Markkinointi-ihmiset kehittelevät jatkuvasti ”rajoitettuja eriä”, joissa on erityisiä ”lisäominaisuuksia”. Näin he saavat istutettua meidän nälänhätää pelkääviin kivikautisiin aivoihimme huolestuneen illuusion pulasta ja niukkuudesta, vaikka meitä ympäröi silminnähden suuri yltäkylläisyys. Lisäämällä teknologiaan jatkuvasti uusia vaihtoehtoja valmistajat varmistavat, että jokaisen uraauurtavan tuotteen jokainen osa vanhenee saman tien. Ja hurmio uudesta hankinnasta kestää tuskin kaupan ovea pidemmälle.

Täydellisen ”jonkin” etsintä ei kohdistu pelkästään tavaroihin, vaan myös elämäntapoihin. Osa ihmisistä kuuluu ns. Yeppie (Young Experimental Perfection Seekers) – ihmisiin, jotka muuttavat mieltään alituiseen, vaihtavat elämäntyylejä ja väistelevät sitoumuksia. Yeppiet lykkäävät suuria, koko elämään vaikuttavia päätöksiä, kunnes kaikki vaihtoehdot on kokeiltu. Paras Naishin ratkaisuista liiallisen valinnanvaran ongelmaan on mielestäni se, että ei kannata pohtia liikoja. Miksi ahdistua siitä, että joutuu tekemään valintoja, kun niillä ei luultavasti ole kuitenkaan kovin suurta merkitystä. Tapahtuipa meille mitä tahansa, tapaamme ennen pitkää palata normaalille tyytyväisyyden tasollemme, sanoo Naish.

Riittävästi onnea

Toive onnesta on synnyttänyt kokonaisen uuden kukoistavan elinkeinoalan, joka keskittyy täyttymyksen etsintään. Markkinoille on putkahtanut isoon O:hon perustuva kirjallisuusgenre, johon kuuluu sellaisia kirjoja kuin esimerkiksi ”Onni on sinun”, ”Tuhat tietä onneen” jne. Naishin mukaan emme voi edes väittää, että suuri onni olisi päivänselvästi hyvä asia. Eräässä vuosikymmeniä kestäneessä seurantakokeessa psykologit tarkkailivat 1216 lapsen elämänvaiheita. Lasten persoonallisuus määriteltiin vuonna 1922, ja myöhemmin havaittiin, että onnellisimmat ihmiset kuolivat nuorempina. Tutkijat totesivat, että onnellisimmilta vaikuttavat lapset olivat vartuttuaan muita alttiimpia juomaan, tupakoimaan ja ottamaan riskejä – ehkäpä siksi, että onnellinen maailmannäkemys saa vaarat näyttämään pienemmiltä.

Ja mitä oikeastaan tapahtuisi, jos onnen saisi lassottua kiinni ja kesytettyä? Will Fergusonin romaanissa Onni™ julkaistaan elämäntaito-opas, jolla on eräs uskomaton ominaisuus: se toimii. Kaikista tulee onnellisia. Sen seurauksena maailmantalous romahtaa. Ihmiset lakkaavat ostamasta tavaraa, jonka he aiemmin luulivat kohentavan mielialaansa. Kirjan sankari aavistaa, mitä tuleman pitää: ”Koko meidän taloutemme perustuu ihmisen heikkouteen….Koko elämäntyylimme rakentuu itse-epäilyn ja tyytymättömyyden varaan. Kaikki mullistuisi, jos ihmiset olisivat joskus ihan oikeasti onnellisia, todella tyytyväisiä elämäänsä”.

Riittävästi kasvua

Suurin osa meistä inhoaa tavattomasti syrjään jäämistä tai torjutuksi tulemista. Sen pelko on Naishin mukaan saanut meidät suhtautumaan elämään kuin alituiseen catwalkiin: meidän on kilpailtava tehdäksemme itsemme tykö. Torjutuksi tulemisen pelolla ja tunnustuksen kaipuulla on niin mahtava voima, että se saa meidät toimimaan vallitsevan järjestelmän arvostamalla tavalla.  Vastaukseksi kasvun ongelmaan Naish tarjoaa mm. asennetta, jossa voisimme sanoa: ”Minulla on hauskempaa kuin sinulla, koska henkilökohtainen ekologiani on coolimpaa – minä nimittäin tiedän, että minulla on jo kaikkea riittävästi”.

John Naish, ”Riittää jo”. Atena 2009 (suomentaja Heli Naski)

« Newer Posts - Older Posts »

Kategoriat